Joidenkin arvioiden mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana on tuotettu yhtä paljon tietoa kuin aiemman 2500 vuoden aikana yhteensä. Tuotetun informaation määrä kasvaa koko ajan, samoin tiedonvälittämisen nopeus. Verkkoviestinnältä odotetaan reaaliaikaisuutta ja mahdollisimman ripeää reagointia. Nopeuden oletus koskee niin journalismia, yrityksiä, viestinnän ammattilaisia, poliitikkoja kuin tavallisia kansalaisia, jotka julkaisevat sisältöjä omilla sosiaalisen median kanavillaan.
On selvää, että kiireessä tehdään vääriä ratkaisuja ja virheitä. Epähuomiossa jaettua virheellistä tietoa kutsutaan misinformaatioksi. Se on tahatonta, eikä pyrkimyksenä ole vahingoittaa vastaanottajaa. Misinformaation levittäjä joko uskoo omista puutteellisista tiedoistaan johtuen tiedon pitävän paikkaansa tai kyseessä on silkka huolimattomuusvirhe.
Mitä kiihkeämmin nettikeskustelu rönsyää akuutin keskustelunaiheen tai uutistapahtuman ympärillä, sitä todennäköisemmin se sisältää myös tahattomia virheitä. Etenkin sosiaalisessa mediassa äkisti puhuttavia aiheita kannattaa siis seurata kriittisellä silmällä sekä pysähtyä googlettamaan faktoja ja tarkistamaan päivämääriä ennen kuin jakaa sisältöjä edelleen.
Verkkokeskustelun velloessa pysähtyminen ja harkinta vaatisi kuitenkin itsekuria, mitä moneltakaan mediankäyttäjältä ei löydy. Sisältöjä on totuttu jakamaan jopa refleksinomaisesti, miettimättä kuinka todennäköisesti ne voivat pitää paikkansa. Esimerkiksi Twitterissä noin 60 prosenttia käyttäjistä lukee jutusta vain otsikon ennen sen jakamista. Tästä syystä epätarkka ja virheellinen tieto leviää verkossa nopeasti ja laajalle.
Virheellisen tiedon tai valheiden on todettu leviävän verkossa jopa kuusi kertaa nopeammin kuin todenmukaisen tiedon. Massachusetts Institute of Technologyssä tehdyn tutkimuksen mukaan tämä johtuu siitä, että virheelliset väittämät ovat uusia ja yllättäviä – luonnollisesti, koska ne eivät pidä paikkaansa – ja yllättävän tiedon herättämät tunteet saavat ihmiset jakamaan sisältöä eteenpäin.
Juuri tunteet – yllätys, ärtymys, kiukku, epäusko – selittävät, miksi misinformaatio synnyttää helposti sosiaalisen median kohuja. Sen sijaan, että mediankäyttäjä pysähtyisi miettimään tiedon uskottavuutta, hän jakaa jutun eteenpäin omilla tuohtuneilla kommenteillaan varustettuna. Ja näin kohu pyörähtää käyntiin.
Ennen kuin virheellistä tietoa ehditään oikaista, keskustelu ehtii levitä sosiaalisissa verkostoissa kulovalkean tavoin. Tavallisten mediankäyttäjien lisäksi siihen tarttuvat usein myös julkisuuden henkilöt sekä uutismedia, joka uutisoi ihmisten tuohtumuksesta sekä pahimmassa tapauksessa kierrättää alkuperäistä, virheellistä tietoa.
Hyvä esimerkki virheellisen tiedon synnyttämästä some-kohusta on Opetushallituksen oppaasta syntynyt kiehunta lokakuussa 2016. Oppaassa ohjeistettiin kouluja tasa-arvosuunnitelman laatimisessa.
Helsingin Sanomien NYT-liite kirjoitti Opetushallituksen suosituksista ensimmäisenä. Sinänsä asiallinen juttu alkoi kärkevällä toteamuksella, ettei suomalaisissa kouluissa puhuta jatkossa tytöistä ja pojista, jos kouluille annettu ohjeistus toteutuu. Muutama tunti myöhemmin samaan mediakonserniin kuuluva Ilta-Sanomat siteerasi NYT-liitteen juttua ja pyöräytti kohun varsinaisesti käyntiin. Aiheeseen tarttui nopeasti myös toinen iltapäivälehtemme ja lisäsi lämpöä astetta provosoivammalla otsikolla: “Opetushallitus: Pojat eivät ole poikia ja tytöt tyttöjä – ensi vuonna kouluissa saa puhutella vain nimillä”.
Sosiaalisessa mediassa monet lukivat aiheesta vain iltapäivälehtien otsikot ja jäivät siihen käsitykseen, että tyttö- ja poika-sanojen käyttö kiellettäisiin kouluissa kokonaan. Opetushallituksen oppaassa ei tällaista suositusta annettu, mutta siitä huolimatta keskustelupalstat, Facebook ja Twitter täyttyivät pöyristyneistä kommenteista. Kohua ei sanottavasti laannuttanut Yleisradion samana iltapäivänä julkaisema juttu, jossa Opetushallituksen edustaja pyrki korjaamaan virheellistä tietoa ja painotti, että tytöistä ja pojista puhuminen on jatkossakin sallittua. Oman lisänsä keskusteluun toi ulkoministeri Timo Soinin blogi, jossa tämä kirjoitti Opetushallituksen ohjeiden olevan humpuukia ja vouhotusta. Mediat siteerasivat edelleen Soinia ja kuohunta jatkui.
Jopa puolet muistaa oikaisuista huolimatta vain alkuperäisen, virheellisen tiedon.
Opetushallituksen ohjeista käyty keskustelu osoittaa hyvin, kuinka vaikea virheellisestä tiedosta syntynyttä kohua on pysäyttää tai korjata vääriä käsityksiä. Tunteiden käydessä kuumina keskustelu etenee lumipallon lailla. Virheen korjaavat jutut eivät useinkaan tavoita kaikkia keskusteluun osallistuneita.
Virheellisen tiedon oikaiseminen on vaikeaa sikälikin, että Stephan Lewandoskyn tutkimuksen mukaan jopa puolet mediayleisöstä muistaa oikaisun nähtyäänkin vain alkuperäisen, virheellisen tiedon. Välttämättä oikaisun toistaminenkaan ei auta häivyttämään virheellistä käsitystä ihmisten mielistä.
Jos Opetushallituksen oppaasta syntynyttä kohua vertaa misinformaation määritelmään, voi miettiä sitä, oliko kohun synnyssä kyse tahattomasti julkaistusta väärästä tiedosta. Irtonumeroita myyvät ja klikkejä kalastavat iltapäivälehdet ovat myös tieten saattaneet muotoilla otsikkonsa mahdollisimman kohahduttaviksi ja tarjoilleet lukijoilleen väärinymmärtämisen mahdollisuuden. Kiire ei olekaan välttämättä ainoa syy, miksi journalistisessa mediassa paikoin taiteillaan harhaanjohtavan ja oikean tiedon rajoilla.
Journalismi perustuu tiedon oikeellisuuden ajatukselle: työn periaatteisiin kuuluu lähteiden ja lausumien tarkastaminen. Käytännössä toimitukset saattavat monissa tilanteissa kuitenkin luistaa tiedon tarkastamisen periaatteista. Näin käy etenkin verkkojournalismissa, jossa kierrätetään runsaasti muissa tiedotusvälineissä jo aiemmin julkaistua materiaalia. Vaikka toimittajien pitäisi tarkistaa tiedon oikeellisuus alkuperäisestä lähteestä silloinkin, kun tieto on aiemmin julkaistu muussa tiedotusvälineessä, tarkistamisen vastuuta saatetaan väistää kertomalla jutun ensimmäisenä julkaisseen median nimi.
Journalistinen lähdekritiikki ja tiedon tarkistaminen käy entistä haastavammaksi hektisistä uutistapahtumista, kuten luonnonkatastrofeista tai terrori-iskuista raportoidessa. Onnettomuusalueilta tietoa saa kehnosti, tapahtumat muuttuvat nopeasti ja yleisöllä on suuri tarve saada uutisia. Journalismissa käytetään usein lähteinä viranomaisia, mutta etenkin katastrofitilanteissa viranomaistiedotus voi olla hidasta tai se voi ontua, kuten on todettu käyneen esimerkiksi Aasian tsunamin yhteydessä vuonna 2004.
Tuomo Mörän tutkimuksessa tuodaan esiin suomalaismedioiden uutisoineen ensin virheellisesti, ettei Aasian tsunami olisi vaatinut suomalaisuhreja. Virheellinen käsitys syntyi siksi, että uutismedia nojasi viranomaistiedotukseen, joka pyrkii välittämään vain varmistettua tietoa. Vaikka alueelta saadut uutiskuvat kertoivat massiivisesta tuhosta, kaoottisen tilanteen keskeltä ei heti saatu vahvistettua tietoa uhreista. Tieto katastrofin laajuudesta alkoi vähitellen levitä epävirallisia reittejä pitkin ja toimittajien tavoittaessa yksittäisiä suomalaismatkailijoita.
Katastrofien kaltaisissa tilanteissa toimituksissa saatetaankin soveltaa tavallisista poikkeavia tiedon varmentamisen keinoja. Toimitukset ovat alkaneet hyödyntää sosiaalisen median palveluita pyytääkseen tietoa ja silminnäkijähavaintoja esimerkiksi katastrofialueilta. Tavallisten ihmisten lähettämät videot ja todistukset pitävät kuitenkin sisällään väärän tiedon riskin. Esimerkiksi sotatilanteiden ja konfliktien eri osapuolet pyrkivät usein käyttämään journalistista mediaa lähettämällä niille propagandasisältöjä, jotka näyttävät tavallisten ihmisten kuvilta tai videoilta. Sosiaalisessa mediassa leviävät huhut voivat nekin osoittautua uutisankaksi. Esimerkiksi moni uutismedia sortui julkaisemaan Bostonin maratonin terrori-iskua käsitelleitä sosiaalisen median huhuja, jotka osoittautuivat jälkikäteen vääriksi.
Virheettömyys ei lopulta erotakaan journalismia muista tiedontarjoajista, vaan se, mitä tapahtuu virheellisen tiedon julkaisemin jälkeen. Periaate on selvä: Jos journalismissa julkaistaan väärää tietoa, virheestä on kerrottava ja se tulee korjata. Journalistin ohjeiden mukaan virhettä ei saa lakaista maton alle poistamalla väärää tietoa sisältänyt juttu verkosta. Olennainen asiavirhe tulee korjata viipymättä niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Oikaisun huomioarvo on suhteutettava tehdyn virheen vakavuuteen. Olennaisen virheen korjaamisesta tulisi kertoa myös julkaisun etusivulla ja korjata se alkuperäiseen juttuun viipymättä.
Jos huomaat itse tiedotusvälineen julkaisseen asiavirheen, ilmoita siitä toimitukselle ja pyydä heitä oikaisemaan virheellinen tieto. Jos toimitus ei kohtuullisessa ajassa reagoi oikaisupyyntöösi, voit kannella asiavirheestä Julkisen sanan neuvostoon.
Millainen sitten on asiavirhe, joka journalistisen median tulee korjata? Sananvapauslain mukaan journalistisen median ei tarvitse oikaista “vähäisiä virheitä”. Tällaisia virheitä ovat esimerkiksi oikeinkirjoitusvirheet, jotka eivät sanottavasti muuta itse asiasta saatavaa käsitystä. Korjattavia sen sijaan ovat selkeät faktavirheet.
Journalismissa esitetyt “väärät” näkökulmat eivät ole virheitä, joita toimituksen tulisi korjata.
Faktavirheen ja näkökulman ero ei ole aina mediayleisön silmissä selvä. Journalismissa valitaan aina haastateltavat ja näkökulma, josta käsin aihetta käsitellään. Samaan aikaan toiset näkökulmat rajautuvat journalistisen tarinan ulkopuolelle. Vaikka mediankäyttäjän mielestä journalismissa esitetty näkökulma tuntuisi väärältä, näkökulmaerot eivät kuulu oikaistavien virheiden kategoriaan.
Myöskään journalismissa esitetyt mielipiteet eivät lukeudu korjattaviin faktoihin. Pew Internet Researchin tutkimuksen mukaan vain noin neljäsosa amerikkalaisista pystyy ongelmitta erottamaan uutisteksteissä esiintyvät faktat ja mielipiteet toisistaan. Nuoret pystyivät tähän paremmin kuin vanhemmat ikäluokat. “Presidentti Barack Obama syntyi Yhdysvalloissa” on esimerkki faktalauseesta. Se sisältää väitteen, joka on myös yksinkertaisesti tarkistettavissa. Sen sijaan lause “Laittomasti maahan tulleet siirtolaiset ovat tänä päivänä suuri ongelma yhteiskunnassa” on mielipide ja sanojan tulkinta yhteiskunnan tilasta. Kuinka hyvin sinä erotat mielipiteet ja faktat toisistaan? Voit tehdä tutkimukseen liittyvän, englanninkielisen testin tässä linkistä.
Jos journalismissa esitetyt näkökulmat antavat käsitellystä henkilöstä virheellisen tai harhaanjohtavan kokonaiskuvan, kyseisellä henkilöllä on kuitenkin oikeus kommentoida julkaistua tietoa itse kirjoittamallaan vastineella.
Vieraasta kulttuurista ja kieliympäristöstä tulevia piloja ja satiiriuutisia voi olla hankala tunnistaa. Tähän kompastui myös Yleisradio, joka uutisoi puna-armeijan suunnitelleen erityisten taisteluhirvien käyttöä osana sodankäyntiä. Yleisradio oli käyttänyt lähteenään Huuhkamäen sotahistoriallista museota, joka puolestaan välitti Popular Mechanics -nimisessä julkaisussa seitsemän vuotta aiemmin uutisoidun aprillipilan manipuloituine kuvineen totena.
Valpas mediankäyttäjä huomasi virheen ja toimi asiaankuuluvalla tavalla: hän otti yhteyttä Yleisradioon ja pyysi asian oikaisua. Yleisradio ei kuitenkaan korjannut juttua, sillä Ylen mukaan virheestä ei ollut riittävästi näyttöä. Näin asia päätyi virheen huomanneen henkilön toimesta lopulta Julkisen sanan neuvoston käsiteltäväksi. Neuvosto antoi Yleisradiolle sotahirviuutisesta langettavan päätöksen. Päätöksen perusteluissa todetaan, ettei Yle ei ollut oikaisupyynnöstä huolimatta korjannut juttua riittävästi ja käytti edelleen jutun kuvituksena manipuloitua taisteluhirvikuvaa.