Tiedettä tehdään tiettyjen menetelmien ja eettisten sääntöjen puitteissa. Tieteelliselle tutkimukselle on ominaista, että väitteet ovat loogisesti perusteltuja ja tehdystä tutkimuksesta kerrotaan niin yksityiskohtaisesti, että halutessaan toinen tutkija voisi yrittää toistaa tutkimuksen ja verrata tuloksia alkuperäiseen. Tästä syystä tutkimuksessa käytetyt lähteet, menetelmät ja aineistot tulee raportoida selkeästi. Tiede on myös riippumatonta, avointa ja itseään korjaavaa: toiset tutkijat vertaisarvioivat jatkuvasti kollegoidensa julkaisuja ja antavat niistä kriittistä palautetta. Internetistä löytyy kuitenkin paljon tutkimuksia, jotka eivät täytä näitä kriteerejä, vaikkakin ne esitetään tieteenä. Tällaisia sisältöjä kutsutaan näennäis- tai pseudotieteeksi.
Nopeasti katsoen pseudotiede saattaa näyttää tieteelliseltä tutkimukselta, sillä se pyrkii vakuuttamaan lukijansa esimerkiksi näennäissyvällisellä hölynpölyllä, erikoisilla laitteilla tai menetelmillä, pitkällä lähdeluettelolla, tilastoilla, taulukoilla tai tutkimuksen tekijän tittelillä. Kun näennäistiedettä tarkastelee lähemmin, voi huomata, että monimutkaisella kielellä on yritetty peitellä argumentoinnin heikkouksia, tuloksia ei ole altistettu kritiikille, esitetyt lähteet voivat viedä epäilyttäville sivustoille ja aiempaa tutkimustietoa on siteerattu valikoiden.
Näennäistiede huseeraa usein samalla reviirillä kuin jokin perinteinen tieteenala. Joskus näennäistiede on jäänne menneestä: vuosisatoja sitten näennäistieteen esittämiä ajatuksia saatettiin pitää tieteellisenä tietona. Klassinen esimerkki löytyy taivaalta: tieteessä on pyritty ymmärtämään taivaankappaleiden liikkeitä satojen vuosien ajan. Samalla kun antiikin tieteentekijät loivat teorioita aurinkokunnan rakentumisesta, he etsivät kuitenkin tähdistä selityksiä myös maailman tapahtumille tai pyrkivät ennakoimaan tulevaa. 1600-luvun paikkeilla tieteellisen vallankumouksen ja kaukoputken keksimisen jälkeen käsitys aurinkokunnasta muuttui: maapalloa ei enää pidetty maailman keskipisteenä. Samalla astrologia (tähdistä ennustaminen) ja astronomia (tähtitiede) alkoivat erkaantua selvästi toisistaan.
Nykyään astrologiaa pidetään näennäistieteenä, eikä kukaan vakavasti otettava tähtitieteilijä yritä selittää ihmisen persoonallisuutta tai elämänkohtaloita tähtiä tarkkailemalla. Astrologian maailmankuva poikkeaa perustavasti tieteellisestä maailmankuvasta. Se nojautuu maakeskeiseen todellisuuskäsitykseen ja animismiin, jossa luonnonilmiöille annetaan yliluonnollisia merkityksiä.
Voit törmätä näennäistieteeseen miltei missä tahansa: kosmetiikkatuotteiden tuoteselosteissa, somevaikuttajien suosituksissa, keskustelufoorumeilla, uutisjutuissa tai mainoksissa. Petri Paavolainen toteaa kirjassaan Tieteen valepuvussa, että ehkä eniten näennäistiedettä tuotetaan luonnontieteiden, lääketieteen ja psykologian aiheista, mutta vastaan voi tulla myös pseudotieteellistä historiantutkimusta.
Pseudotiedettä löytyy eniten luonnontieteiden, lääketieteen ja psykologian piiristä, mutta vastaan voi tulla myös näennäistieteellistä historiantutkimusta.
Lääketieteen liepeillä näennäistieteen kenttä on laaja ja kirjava. Uskomushoidoiksi kutsutaan hoitomuotoja, joissa käsitykset ihmiskehon toiminnasta tai tiettyjen lääkeaineiden vaikutuksista ovat selvästi ristiriidassa länsimaisen lääketieteen kanssa. Esimerkiksi vyöhyketerapiassa uskotaan, että ihmisen jalkapohjasta löytyisi sisäelimiä vastaava heijastepiste, jota manipuloimalla voitaisiin hoitaa kehon häiriötiloja ja kyseiseen elimeen liittyviä vaivoja. Länsimainen lääketiede ei tue tällaista käsitystä ihmiskehosta. Uskomushoitojen lisäksi tarjolla on lukematon määrä vaihtoehtoisia tai täydentäviä hoitomuotoja tai menetelmiä, joiden vaikutuksista ei ole saatu riittävästi lääketieteellistä näyttöä. Uskomushoitojen vaikuttavuutta perustellaan usein vuosisatoja vanhalla viisaudella ja joskus uskomushoidoissa onkin kyse oman aikansa tieteestä, jonka nykyinen lääketiede on vain syrjäyttänyt tehokkaampana. Lääkärit ja terveydenhuollon asiantuntijat ovat pitkään vaatineet tiukempaa lainsäädäntöä uskomus- ja vaihtoehtohoitojen rajoittamiseksi – kansalaisten parissa asennoituminen on myönteisempää.
Tieteen ja näennäistieteen välinen rajanveto ei ole aina ongelmatonta. Myös tieteessä tehdään virheitä ja esitetään kyseenalaisia väittämiä, jotka myöhemmin osoittautuvat vääriksi. Koska tieteellisesti vahvistetut tulokset muuttuvat ajan saatossa, näennäistieteessä tuodaankin mielellään esiin, että vaihtoehtoisissa tuloksissa olisi kyse vain tieteen sisäisistä kiistoista. Tiede on kuitenkin luonteeltaan konservatiivista ja verraten hitaasti muuttuvaa. Vaikka näennäistiede esittää itsensä mieluusti ”holistisena”, perinteisen tutkimustiedon haastajana tai mullistajana, on hyvä muistaa, että suuret tieteelliset vallankumoukset ovat varsin harvinaisia.
Tieteellisen tiedon arviointi voi olla asiaa täysin tuntemattomalle maallikolle vaikeaa. Vaikka näennäistiedettä välittävillä sivustoilla ihmisiä kehotetaan usein tekemään omaa tutkimustaan, on järkevää tunnistaa oman osaamisensa rajat.
Seuraavien kohtien pohtiminen voi kuitenkin auttaa tieteelliseltä näyttävän tiedon arvioinnissa:
2020-luvun alkuvuosina koronapandemiaan arvioidaan kuolleen kymmeniä miljoonia ihmisiä ympäri maailman. Itse COVID19-virustakin vaarallisemmaksi arvioitiin kuitenkin pandemiaa käsittelevä näennäistiede.
Pandemian alkuvaiheissa terveysviranomaisetkin tiesivät viruksesta vielä vähän, eikä rokotteita ollut saatavilla. Epätietoisuus ja pelko loivat tilaa salaliittoteorioille, näennäistieteelle ja väitteille ihmehoidoista. Näennäistieteeseen turvauduttiin erityisesti köyhissä ja keskituloisissa maissa, jotka jäivät myös rokotetilausten hännille. Kun kuolleisuusluvut ja ihmisten hätä kasvoivat, esimerkiksi useissa Latinalaisen Amerikan maissa koronaan sairastuneita alettiin hoitaa sellun valkaisussa ja ja desinfiointiaineena käytettävällä klooridioksidilla (CDS). Aineen käyttöä protomoi integroivia hoitomuotoja edistävä terveysjärjestö World Health and Life Coalition (COMUSAV), jolla on tuhansia homeopatiasta ja vaihtoehtolääketieteestä kiinnostuneita jäseniä Latinalaisen Amerikan maissa. Sitä mainostivat innokkaasti myös useat sosiaalisen median vaikuttajat.
Klooridioksidin kyseenalainen maine ihmelääkkeenä syntyi jo ennen pandemian alkua. Vuonna 2006 yhdysvaltalainen insinööri ja entinen skientologi Jim Humble väitti kirjassaan, että hän olisi hoitanut aineen avulla menestyksekkäästi malariaa. Muutama vuosi myöhemmin Humble uskotteli olevansa Andromedan galaksilta tullut jumala ja perusti ei-uskonnolliseksi määrittelemänsä kirkon nimeltä Genesis II – Church of Health and Healing. Yhteisö alkoi aktiviivisesti käyttää klooridioksidia, jonka väitettiin auttavan niin autismiin, akneen kuin aidsiinkin. Näennäistieteelle tyypillisellä tavalla yhdellä aineella sanottiin siis olevan mullistavia vaikutuksia ja sen väitettiin parantavan täysin toisistaan poikkeavia vaivoja.
Genesis II -yhteisön jäsenet juovat klooridioksidivettä (Miracle mineral supplement, MMS) päivittäin sakramenttinaan. He uskovat aineen tekevän rokotteet tarpeettomiksi. Ihmeaineen maine levisi verkon vaihtoehtohoidoista kiinnostuneissa yhteisöissä. Pandemian alussa yhteisö alkoi markkinoida MMS:ää koronahoitona.
Yhdysvaltain Elintarvike- ja lääkevirasto FDA varoitti ensimmäisen kerran klooridioksidista jo vuonna 2019 kertoen sen käytön rinnastuvan valkaisuaineen juomiseen. Tutkimuksissa on osoitettu, että korkeina pitoisuuksina klooridioksidi aiheuttaa erilaisia myrkytysoireita ja pahoinvointia, vaarallisen alhaista verenpainetta ja sydänkohtauksia, vaarallista kuivumista, kilpirauhasen ja maksan vajaatoimintaa sekä hermovaurioita. Ainetta voidaan käydään pieninä pitoisuuksina veden puhdistamiseen, mutta tiede ei anna tukea Jim Humblen väitteille, että nautittuna aine puhdistaisi vastaavalla tavalla ihmisen kehon nesteitä viruksista. Varoituksista huolimatta ihmiset jatkoivat aineen käyttöä ja vaihtoehtohoitoihin keskittyvillä foorumeilla aineen käytöstä seuranneiden sivuoireiden väitettiin vain todistavan sen tehokkuudesta. Useissa Latinalaisen Amerikan maissa lääkärit saattoivat jakaa koronapotilaille klooridioksidia. Boliviassa maan hallitus jopa hyväksyi aineen käytön viralliseksi pandemian hoitomuodoksi. Vuonna 2023 Floridan piirituomioistuin tuomitsi kaksi Genesis II -yhteisön johtohahmoa yli 12 vuoden vankeuteen vaarallisen ihmelääkkeen myymisestä. Oikeudenkäyntidokumenteissa tuotiin esiin, että vuoden 2014 jälkeen yksin Yhdysvalloissa on tilastoitu yli 16 000 klooridioksidiin liittyvää myrkytystapausta, joista 2500 lapsilla.
Klooridioksidia mainostettiin koronan hoitokeinoksi myös suomalaisilla sivuilla. Sivustolla nostettiin esiin ainetta Latinalaisessa Amerikassa promotoineen järjestön COMUSAVin teksti, esitettiin se tutkimuksena ja uskottavuutta haettiin myös taulukolla, jossa esitettiin koronan kuolleisuuslukujen laskeneen Boliviassa alkusyksyllä 2020. Näennäistieteelle tyypillisellä tavalla vuonna 2021 kirjoitetussa tekstissä ei tuoda esiin kiistäviä tai kyseenalaistavia näkemyksiä. Yksittäistä pandemian vaihetta esittävä grafiikka ei myöskään huomioi, että pandemiat etenevät tyypillisesti aaltomaisesti: voimakkaan vaiheen jälkeen pandemia tyyntyy ennen seuraavaa aaltoa. Kuolleisuus on alussa voimakkaampaa ja virukset tapaavat muuttua vähemmän vakavia oireita aiheuttaviksi. Pidemmän ajan tilasto Boliviasta osoittaa, että huolimatta klooridioksidin käytöstä, voimakkaan ensimmäisen aallon jälkeen syyskuussa 2020 myös koronan toinen, kolmas ja neljäs aalto saavuttivat maan. Kesällä 2021 ja tammikuussa 2022 kuolleisuusluvut olivat miltei yhtä korkeita. Vasta rokottaminen ja virustyypin muuttuminen lievempiä oireita aiheuttavaksi omikron-virukseksi muuttivat ratkaisevasti tilannetta. Toistaiseksi tiede ei tue väitettä, että klooridioksidilla voitaisiin ehkäistä tai hoitaa koronavirustartuntoja.
Ihmehoitoihin turvautuminen ei ole haitallista vain suorien terveysriskien vuoksi. Ne voivat myös johtaa tiedeskeptisyyteen. Ihmehoitojen käyttäjä voi alkaa kyseenalaistaa terveysviranomaisten ja asiantuntijoiden virallisia suosituksia. Monet ihmehoitoihin turvautuneet kieltäytyivätkin hengityssuojainten käytöstä ja karanteenisuosituksista, eivätkä ottaneet koronarokotteita ja näin pandemia levisi entistä voimakkaammin.
Filosofian professori Sven Hanssonin mukaan pseudotiede voidaan jakaa perinteisten näennäistieteellisten teorioiden esittelyyn ja tiededenialismiin. Perinteisesti näennäistiede ei ole pyrkinyt kiistämään valtavirtaisen tieteen tuloksia. Esimerkiksi homeopatian kaltaisten uskomushoitojen esittelijät sanovat täydentävänsä koululääketieteen hoitoja. Parapsykologian harrastajat eivät hekään kiistä psykologiaa tieteenalana, vaan toivovat vain laajentavansa sen todellisuuskäsitystä ja ymmärrystä inhimillisistä kyvyistä. Tiededenialistit sen sijaan pyrkivät kumoamaan ja osoittamaan vääriksi valtavirtaisia ja yleisesti hyväksyttyjä tieteellisiä teorioita tai tuloksia. Vaikka tiededenialismista puhutaan joskus tiedevastaisuutena, denialistit eivät yleensä suhtaudu kaikkeen tutkimukseen kielteisesti. Päinvastoin, he poimivat kirsikat kakusta ja pyrkivät osoittamaan oman kantansa oikeaksi irrottamalla asiayhteydestään valtavirtaisten tutkijoiden lausumia tai lainaamalla pseudotieteellisiä tutkimuksia.
Ilmastodenialistit pyrkivät kyseenalaistamaan yleisesti hyväksytyt näkemykset ilmastonmuutoksesta.
Viime vuosina ilmastonmuutosdenialismi on ollut yksi tunnetuimmista tiededenialismin muodoista. Vaikka tiedeyhteisössä alettiin jo 1980-luvulla päätyä hyvin yksituumaiseen käsitykseen siitä, että ihmisen toimet vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen, yhä verraten pieni joukko eri alojen tutkijoita ja aktiivisia kansalaisia pyrkii kyseenalaistamaan ajatuksen. Marko Ahteensuu kirjoittaa, että tokikaan kaikki ilmastodenialisteiksi kutsutut eivät kiistä itse ilmiötä – ilmaston lämpenemistä. Osa heistä kyseenalaistaa vain ihmisen osuuden lämpötilojen nousussa tai epäilee ilmastonmuutoksesta koituvien seurausten tuhoisuutta. Ilmastopolitiikkadenialistit taas kiistelevät ilmastomuutokseen liittyvien lainsäädäntöaloitteiden ja politiikkatoimien järkevyydestä. Varsin yhteistä ilmastodenialismille kuitenkin on, että se yrittää tuottaa käsitystä ilmastotieteeseen liittyvistä vakavista puutteista ja eripuraisesta tiedeyhteisöstä, joka kiistelisi ilmiön liittyvistä tosiseikoista.
Ilmastodenialismi ei ole syntynyt tyhjiössä. 1990-luvulla Yhdysvalloissa suuret öljy-, hiili- ja kaasuyritykset alkoivat rahoittaa tutkimusta ja ajatushautomoita, jotka kyseenalaistaisivat ilmastonmuutosta ja kaavaillun ympäristölainsäädännön tarpeellisuutta. Esimerkiksi American Enterprise Institute – ajatushautomo lupasi 10 000 dollaria tutkijoille, jotka pystyisivät kiistämään Ilmastomuutospaneelin IPCC:n esittämät johtopäätökset. Vuonna 2023 Harwardin yliopiston tutkimuksessa tuotiin esiin, että maailman suurin öljy-yhtiö Exxon oli itse mallintanut fossiilisten polttoaineiden ja ilmastonmuutoksen välistä yhteyttä hämmästyttävän tarkasti jo 1970-luvulla. Samoin kuin tupakkateollisuus piilotti tietonsa tupakoinnin terveyshaitoista, myös öljy-yritykset salasivat nämä mallinnukset. Pseudotieteen taustalta löytyykin usein taloudellisia motiiveja.
Rajanveto tiededenialismin ja perustellun tieteen kritiikin välillä ei ole aina helppoa. Yksi peukalosääntö tiedekritiikin arviointiin on yleistämisen laajuus: aiheellisessa tieteen kritiikissä kiinnitetään yleensä huomiota yksittäisten tutkimushankkeiden tai tutkimustulosten puutteisiin – tiededenialismissa taas väitetään tiettyjen menetelmien, hyväksyttyjen teorioiden tai vakiintuneiden tieteenalojen edustavan kokonaisuudessaan pseudotiedettä tai olevan muuten hyödytöntä. 2020-luvulla polarisoituneessa julkisessa keskustelussa on tieteestä on tullut uusi ideologinen rintama, jossa tiettyjä tieteenaloja kritisoidaan, koska niihin liittyvien pyrkimysten nähdään olevan vastoin omia arvoja ja maailmankatsomusta. Tällaisessa tiedekritiikissä korostetaan usein jakoa ns. pehmeiden (yhteiskunta- ja humanistiset tieteet) ja kovien tieteiden (luonnontieteet, matematiikka) välillä. Yleistävä kritiikki, jossa luonnontieteet asetetaan ainoaksi oikeaksi tieteen mittariksi, lipsahtaa selvästi tiededenialismin puolelle.
Kokonaisen vakiintuneen tieteenalan väittäminen pseudotieteeksi on tiededenialismia.
Petri Paavolainen toteaa kirjassa Tieteen valepuvussa, että tiedeyhteisössä on käyty keskusteluja tieteellisen tiedon luonteesta niin kauan kuin tiedettä on tehty, ja tuotu esiin, että myös yhteiskuntatieteet tuottavat tärkeää tietoa käsittelemistään aiheista, vaikka niiden tuottama tietous onkin erilaista kuin luonnontieteissä. Sekä pehmeissä että kovissa tieteissä voidaan tuottaa hyvää tai huonoa tutkimusta. Kriittinen tiedeyhteisö reagoi yleensä itse virheellisiin tuloksiin tai epäilyttäviltä tuntuviin hankkeisiin ja julkaisuihin.
Tutkijat ovat joskus radikaalillakin tavalla tehneet näkyviksi tieteen tekemisen ongelmia. Esimerkiksi vuonna 2018 kolme yhdysvaltalaistutkijaa lähetti yli 20 satiirista hölynpölyartikkelia sukupuolentutkimusta käsitteleviin tieteellisiin lehtiin. Yhteen artikkeliin oli kopioitu osia Hitlerin Taisteluni-teoksesta ja korvattu natsien käyttämiä termejä sukupuolentutkimuksesta tutuilla käsitteillä. Provokaation pyrkimyksenä oli testata, läpäisisivätkö tekstit lehtien seulan tieteellisiä muotisanoja hokemalla. Suurin osa teksteistä jäi kiinni, mutta seitsemän huuhaa-artikkelia päätyi julkaistavaksi alan tunnetuissa lehdissä.
Sukupuolentutkimus onkin oppiaine, joka on erityisesti noussut 2000-luvulla tieteestä käytyjen kiistojen ja kritiikin kohteeksi. Ns. neljännen aallon tai intersektionaalisen feminismin myötä oppiaineessa on alettu kiinnittää huomiota etenkin sukupuolivähemmistöihin ja marginalisoituihin ryhmiin. Suuntaa on kritisoitu biologisen tai materiaalisen todellisuuden sivuuttamisesta. Artikkelikohua kommentoinut professori Anu Koivunen huomauttaa, ettei huuhaa-papereiden olisi pitänyt läpäistä tieteellisten lehtien seulaa, mutta ne eivät kuitenkaan edusta tutkimuksen valtavirtaa vaan kertovat enemmänkin tiedejulkaisemisen ongelmista. Periaatteessa sukupuolentutkimuksen tarkoituksena on tarkastella ja tehdä näkyväksi yhteiskunnallisia valtasuhteita.
Sukupuolentutkimus on joutunut etenkin kulttuurikonservatiivien ja oikeistopopulististen puolueiden kritiikin kohteeksi. Victor Orbanin johtama Unkari päätti kieltää oppiaineen kokonaan maan yliopistoissa vuonna 2018 sanoen, että se olisi ideologiaa – ei tiedettä. Kuva: Paul Sableman
Nykyisessä mediaympäristössä näennäistiede leviää tehokkaasti, sillä huuhaata voi markkinoida vapaasti ja lennokkaasti. Esimerkiksi hyvinvoinnista ja terveydestä kirjoittavat vaikuttajat voivat kuvailla kokeilemiaan tuotteita tai menetelmiä aivan kuten haluavat. Suuri osa näennäistieteestä saakin voimansa yksittäisten ihmisten tarinoista, joissa kyseenalaistetaan vakiintunutta tieteellistä tietoa tai menettelytapoja. Oikean ihmisen kasvoilla esitetty parantumiskertomus tai suosittelu vetoaa tunteisiin tehokkaammin kuin viranomaisten asialliset tiedotteet: jos tämä on tepsinyt minulle, miksei sinullekin?
Näennäistiedettä jaetaan huolimattomasti. Facebookissa 70 prosenttia käyttäjistä lukee tieteelliseltä näyttävästä artikkelista vain otsikon ennen sen jakamista.
Näennäistieteen leviämisestä ei voi kuitenkaan syyttää vain vaihtoehtojulkaisuja, vaikuttajia tai tiededenialisteja, sillä aiheet nousevat esiin myös uutismediassa. Journalismissa ollaan lähtökohtaisesti kiinnostuneita kaikesta uudesta ja poikkeavasta ja joskus harkintakyky pettää.
Näennäistieteen asemaa vahvistaa se, että journalismin periaatteisiin kuuluu tasapuolisuus ja erilaisten näkemysten kuuleminen. Tiedekeskusteluissa se voi synnyttää asetelman, jossa tutkijan tai asiantuntijan vastinparina haastatellaan kokemusasiantuntijana maallikkoa, jolla henkilökohtaista sanottavaa aiheesta. Heidän näkemyksensä asettuvat tasavahvasti vastakkain, vaikka asiantuntijan näkemykset perustuvat tutkittuun tietoon ja kokemusasiantuntijan vain häneen omiin ajatuksiinsa. Erilaisten väitteiden painoarvo tulisikin suhteutettaisiin toisiinsa oikein. Vaikka kokemus on sen läpikäyneelle ihmiselle aina totta, se ei kuitenkaan ole yhtä luotettavaa kuin tieteellinen tieto. Journalismia onkin kritisoitu tasapuolisuusharhan synnyttämisestä tieteellisen tiedon ja kokemustiedon välille. Tasapuolisuusharha on osaltaan vähentänyt ihmisten uskoa asiantuntijoihin.
Jos vaihtoehtoista julkisuudesta tunnettu henkilö, journalismin uutiskynnys ylittyy melko varmasti. Kun Hunks-tanssija Jani Kokki kertoi muutama vuosi sitten kieltäytyvänsä perinteisen lääketieteen tarjoamista hoitomahdollisuuksista pahalaatuisen suolistosyöpänsä hoidossa, hänen valinnastaan kerrottiin monessa uutismediassa. Useissa jutuissa toisteltiin varsin kritiikittömästi Kokin omia näkemyksiä vaihtoehtoisten hoitojen mahdollisuuksista. Vaikka Kokki myöhemmin totesi vaihtoehtoiset hoidot tehottomiksi ja turvautui leikkaushoitoihin, vahinko oli tapahtunut. Pahimmillaan hengenvaaralliset vaihtoehtohoidot olivat ehtineet saada jo myönteistä julkisuutta.