Propaganda-sanalla on paha kaiku. Se yhdistetään usein aivopesuun ja ensimmäisen maailmansodan ajan kansallismielisiin kampanjoihin, joissa pyrittiin vaikuttamaan ihmisten poliittisiin kantoihin tai heikentämään vihollisvaltion taistelutahtoa vääristeltyjen viestien avulla.
Historiassa tehokkaimmat propagandakampanjat ovat toteutuneet autoritaarisissa valtioissa ja perustuneet henkilökulttiin, kuten kävi esimerkiksi Hitlerin natsi-Saksassa. Tutkimuksessa propagandasta oltiin erityisen kiinnostuneita juuri maailmansotien aikaan, mutta käsite on noussut uudelleen ajankohtaiseksi 2010-luvulla verkon informaatiosodankäynnistä puhuttaessa.
Propaganda on yleensä poliittista. Propagandaa tuottava taho toimii suunnitelmallisesti ja haluaa vaikuttaa voimakkaasti suureen joukkoon ihmisiä ja muuttaa heidän mielipiteensä omalle kannalle suosiolliseksi. Propagandassa on usein kyse myös näkökulmasta: siinä missä vihollisvaltion tai vastustajan toiminta nähdään propagandana, omaa vastaavanlaista toimintaa ei propagandaksi kutsuta.
Jotta ihmisten mielipiteiden manipulointi onnistuisi, propaganda perustuu usein jo olemassa oleviin ennakkoluuloihin. Taitava propagandisti tuntee kohdeyleisönsä ja heidän taustansa tarkasti. Viestinnässä osataan hyödyntää paikallisia myyttejä, uskomuksia tai uhkakuvia.
Vaikka maailma ja propagandan levittämisen keinot ovat internetin aikakaudella toisenlaisia kuin maailmansotien aikana, propagandan sisällöissä samat teemat toistuvat. Propagandalle on usein tyypillistä esimerkiksi tietyn ihmisryhmän demonisointi ja heidän syyttämisensä yhteiskunnan ongelmista. Usein propagandan kohteeksi ovat joutuneet tiettyjen etnisten ryhmien edustajat, maahanmuuttajat, tiettyjen uskontokuntien edustajat ja erilaiset vähemmistöt.
Propagandaviestinnässä hyödynnetään erilaisia taktiikoita ja retorisia keinoja. Tutkimuksessa on erotettu ainakin seitsemän keinoa, joita propagandassa käytetään:
Propagandaviestin tavoitteena on syvällisen ajattelun estäminen. Paras tapa vastustaa propagandaa onkin ohittaa henkilöön tai ryhmään kohdistuvat nimittelyt ja pohtia kriittisesti asioita ja ideoita, joita viestissä esitetään.
Yksi tunnetuimmista 1900-luvun propagandateoksista on venäläisen papin alun perin julkaisema Siionin viisaiden pöytäkirja, joka on sepitetty kirja juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista.
Hitlerin natsi-Saksassa teoksesta otettiin kuuden miljoonan kappaleen painos ja sitä käytettiin yhtenä juutalaisvastaisen propagandan välineenä. Yhdysvalloissa tehtailija Henry Ford julkaisi pöytäkirjat englanniksi heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Väärennökseksi useaan kertaan osoitettu kirja on täynnä uskomattomia väitteitä kertoen juutalaisten esimerkiksi surmaavan kristittyjä lapsia happamattoman matza-leivän valmistusta varten. Kuitenkin kirjaa jaetaan tänäkin päivänä verkkoversioina, se on suosittu etenkin arabimaissa ja siihen viitataan netin juutalaisvastaisilla sivustoilla. 2000-luvun syyrialaisessa versiossa juutalaisten väitetään olevan muun muassa Yhdysvaltoihin kohdistuneen 9/11 -terrori-iskun takana.
Kaikki propaganda ei ole yksiselitteisen pahaa tai valheiden levittämistä. Tutkimuksessa propaganda jaetaan usein mustaan, harmaaseen ja valkoiseen propagandaan.
Rajaa propagandan ja muun kampanjoivan viestinnän tai vaikuttamisen välille voikin joskus olla vaikea vetää. Itse asiassa vielä 1900-luvun alkupuolella propaganda oli varsin neutraali käsite, jota Yhdysvalloissa käytettiin puhuttaessa muun muassa mainonnasta. Maailmansodat muuttivat radikaalisti propaganda-sanan käyttöä niin, että se lähinnä liitetään vastustajan vihamieliseen vaikuttamiseen. Tänä päivänä puhutaan usein nimenomaan autoritaaristen diktatuurivaltioiden propagandasta, mutta propagandaa harjoitetaan myös länsimaisissa demokratioissa.
Esimerkiksi Yhdysvaltojen on todettu tukeutuneen mittavaan propagandakampanjointiin Irakin sodan aikana. Joonas Pörsti kirjoittaa Propagandan Lumo –kirjassa, että USA oli suunnitellut Saddam Husseinin hallinnon syrjäyttämistä jo pitkään ja syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 muokkasivat yleistä mielipidettä sodalle suosiolliseksi. Kuitenkin suuri viestintätoiminto palkattiin vielä tuottamaan Irakin sotaa tukevaa materiaalia. Sotaa oikeutettiin väittämällä, että Irak kehittelee joukkotuhoaseita ja rahoittaa terrorismia. Nämä väitteet on myöhemmin osoitettu perättömiksi ja Irak-vastaisessa kampanjassa käytettiinkin paljon keksittyjä todisteita. Propaganda oli kuitenkin tehokasta, sillä myös New York Timesin kaltainen arvostettu mediatalo alkoi tukea sotahanketta. Myöhemmin New York Times on julkisesti pahoitellut Irak-uutisointinsa laatua.
On myös kiinnostava miettiä, harjoitetaanko Suomen kaltaisessa demokratiassa tänä päivänä propagandaa ja mitä se voisi olla.
Ovatko esimerkiksi koulujen ja päiväkotien maitoa markkinoivat julisteet mielestäsi propagandaa? Suurin osa suomalaiskouluista saa EU:n koulumaitotukea. Sen vastikkeena koulujen pitää näkyvästi mainostaa maitoa julisteilla. Vaikka julisteissa puhutaan lasten luuston terveydestä, EU-tuen tavoitteena on kasvattaa maidon kysyntää. Suomessa juodaankin eniten maitoa maailmassa. EU:sta olisi haettavissa myös kouluhedelmätukea, mutta sen pariin ei Suomessa ole hakeuduttu.
Vastikkeeksi koulumaitotuesta suomalaiskoulujen on mainostettava maitoa julisteilla. Harjoitetaanko kouluissa mielestäsi maitopropagandaa?
Entä onko mielestäsi Valtiovarainministeriön lanseeraamassa omamaakunta.fi -sivustossa kyse valtion sote-propagandasta? Toukokuussa 2018 avattu sivusto käsittelee maakunta- ja soteuudistusta ja sitä on kritisoitu voimakkaasti niin sosiaalisessa mediassa kuin eduskunnassa. Sivusto antoi vielä eduskuntakäsittelyssä olleesta uudistuksesta hyvin positiivisen kuvan. Etenkin sivustolla julkaistut videot herättivät vilkasta keskustelua: Yksi videoista suuntasi katseen taaksepäin vuodesta 2082 käsin ja videon naishahmo kiitti tämän päivän sotea kannattaneita päättäjiä todeten, että ”onneksi se sukupolvi teki silloin oikeita ratkaisuja”. Tämä sai RKP:n kansanedustajan Anna-Maja Henrikssonin kysymään eduskunnan täysistunnossa, eikö sivusto edusta enemmän banaalia propagandaa kuin asiallista valtion tiedottamista.
Maailmansotien aikaan propagandaa levitettiin radiolla, lentolehtisillä ja julisteilla, mutta nyt keinot ovat toiset. Internetin avulla on helppo tavoittaa suuri määrä ihmisiä heidän omien sosiaalisten verkostojensa keskellä ja naamioitua tavalliseksi mediankäyttäjäksi.
Trollaus-sivulla puhuimme sosiaalisen median valetileistä, joiden perustaja ei ole se, jollaisena hän esiintyy. Valetilin perustajilla voi olla myös poliittisia pyrkimyksiä, niitä voidaan perustaa organisoidusti ja tavoitteena on suunnitelmallisesti edistää tiettyä ideologiaa, maailmankuvaa tai poliittisista ajattelua. Tanskalaisessa tutkimuksessa on havaittu, että esimerkiksi Facebookiin on perustettu monia ääri-islamistisia feikkitilejä, joiden tarkoituksena on tosiasiassa levittää islamin vastaista ajattelua.
Valetileillä voidaan pyrkiä vaikuttamaan myös vaaleihin ja äänestyskäyttäytymiseen. Esimerkiksi Twitterissä poliittisiin keskusteluihin osallistuvat bot-tilit toimivat palkattuna propagandakoneistona. Verkossa näyttää olevan pimeät markkinat, josta voi ostaa käyttöönsä vaalipropagandarobotteja. Ne muistuttavat ensinäkemältä oikeiden ihmisten Twitter-tilejä. Botit eivät kuitenkaan yleensä tuota omaa sisältöä vaan ne edelleen lähettävät valittua poliittista kantaa edustavia twiittejä, tykkäyksiä, herjaavia viestejä tai linkkejä harhaanjohtaviin uutisiin. Niiden tavoitteena on synnyttää vaikutelmia tiettyjen näkemysten kannatuksesta, vaikuttaa algoritmeihin ja manipuloida verkkokeskustelua.
Bot on lyhennys sanasta robotti ja sillä tarkoitetaan tietokoneohjelmaa, joka osaa toimia itsenäisesti tiettyjen toimintaohjeiden puitteissa. Propaganda-botin tarkoitus on manipuloida poliittista verkkokeskustelua.
Propagandabotit ovat pyrkineet hämmentämään monia viimeaikaisia valtiollisia vaaleja. Etelä-Kalifornian yliopiston tutkimus tuo esiin, että bottien avulla yritettiin vaikuttaa Ranskan presidentinvaaleihin vuonna 2017 julkaisemalla nykyisen presidentin Emmanuel Macronin vastaista propagandaa. Tutkimuksessa havaittiin, että samat bot-tilit olivat tukeneet Donald Trumpia Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 2016. Näiden kahden vaalien välillä monet tilit vaikenivat.
Suomessa sekä Sauli Niinistö että Pekka Haavisto ovat kertoneet, että heidän Twitter-tilinsä olisivat joutuneet botti-hyökkäyksen kohteena ennen presidentinvaaleja vuonna 2018. Presidenttiehdokkaiden väittämiin botti-armeijasta ei kuitenkaan saatu todisteita.
Ennen kuin alat väitellä kiivaasti tietyn Twitter-käyttäjän kanssa, varmista siis, ettei kyseessä ole robotti. Propagandatiliä ei aina ole helppo tunnistaa, mutta bot-tileillä on yhteisiä piirteitä:
Bot-tilien erottamiseen on kehitetty myös ohjelmia, kuten Botcheck.me tai Botometer, jotka kertovat kuinka todennäköisesti tili on robotti.
Suomessa on keskusteltu ehkä eniten Venäjän harjoittamasta propagandasta tai informaatiovaikuttamisesta. Etenkin Ukrainan sodan alussa muutama vuosi sitten suomalaisessa mediassa puhuttiin Venäjä-trolleista, joiden sanottiin levittävän venäjämyönteisiä viestejä monilla suosituilla verkkoalustoilla ja keskustelupalstoilla. Suomen sanottiin olevan Venäjän hybridisodankäynnin kohteena.
Suomessa monia uusia verkkojulkaisuja on kritisoitu Venäjälle myötämielisen propagandan julkaisemisesta. Esimerkiksi informaatiosodankäyntiä tutkinut Saara Jantunen on kirjassaan Infosota arvostellut MV-lehteä ja Vastavalkeaa venäjämielisen propagandan levittämisestä.
Informaatiovaikuttaminen on valtion organisoimaa toimintaa, jonka kohteena ovat ensisijaisesti toisen maan tiedotusvälineiden yleisö ja sosiaalisen median käyttäjät. Jokainen maa pyrkii viestimään ja vaikuttamaan ympäristöönsä, mutta varsinaisesta informaatiovaikuttamisesta puhutaan silloin kun viestintä on tahallisesti harhaanjohtavaa ja sen pyrkimyksenä on toisen valtion toimintaedellytysten heikentäminen. Hybridisodankäynnissä informaatiovaikuttamiseen yhdistetään myös muita sodankäynnin muotoja, kuten taloudellista painostamista, informaatiohäiriköintiä, asevoimia tai sissitoimintaa.
Koska Venäjän informaatiovaikuttaminen on yhä ajankohtainen aihe ja meillä oli käytössämme laaja data-aineisto suomalaisista uusista vastamediasivustoista, halusimme selvittää, missä määrin ne jakavat nimenomaan Venäjään liittyvää sisältöä. Kehitimme hankkeessa vastamediasivustojen louhintaan soveltuvan hakukoneen, jonka avulla etsimme kaikki MV-mediassa julkaistut, Venäjään liittyvät jutut aikaväliltä 25.8.2014-3.3.2018.
Mediasisällön venäjämielisyys on hieman hankalasti määriteltävissä. Venäläisen propagandan tarkoituksena on lähinnä maan ulkopoliittisten ratkaisujen oikeuttaminen niin kansainvälisen kuin kotimaisen yleisön silmissä. Lisäksi Venäjän ulkopoliittisen ja turvallisuusstrategisen ajattelun ytimessä on maan suurvalta-aseman palauttaminen, moninapainen maailmanjärjestelmä ja Yhdysvaltojen määräävän maailmanpoliittisen aseman haastaminen. Venäjän suurvalta-aseman palauttamista edistäisivät kaikki mediasisällöt, jotka tavalla tai toisella heikentäisivät sen vastustajina pitämiään maita: lisäisivät konflikteja, ristiriitoja ja epäluuloa kyseisten maiden sisällä. Näin Venäjälle myötämielistä uutisointia ei olisi vain sellainen, joka oikeuttaisi Venäjän toimia esimerkiksi Syyrian konfliktin osapuolena, vaan myös sellaiset jutut, jotka lisäsivät vastustajamaissa hajaannusta ja epäluottamusta oman maan viranomaisten toimintaan.
MV-mediassa julkaistaan paljon materiaalia, joiden voi katsoa tukevan Venäläisen propagandan ydinarvoja; kuten konservatiivisuutta, perinteisiä perhearvoja tai kansallismielisyyttä. MV-mediassa kritisoidaan myös voimakkaasti suomalaisia poliitikkoja, journalismia ja viranomaistoimintaa, ja näin horjutetaan suomalaisten luottamusta niin mediaan kuin poliittiseen järjestelmään. Tällaisia sisältöjä olisi kuitenkin liioiteltua sellaisinaan kutsua venäjämielisiksi, sillä monet suomalaiset aidosti kannattavat esimerkiksi konservatiivisia arvoja.
Jotta ilmiöstä saisi konkreettisesti otetta, päätimme etsiä hakukoneen avulla juttuja, joissa tehtiin suoria viittauksia itänaapuriin. Käytimme hakusanoina “Venäjä” sekä “venälä”, viitaten sanan taivutusmuotoihin. Vajaan neljän vuoden ajalta hakusanoilla löytyi yhteensä 2396 Venäjään viittaavaa juttua. Kokonaisjuttumäärä MV-mediassa oli 37 477 juttua eli Venäjä tai sanan taivutusmuodot mainittiin noin kuudessa prosentissa MV-median jutuista.
Noin 6 prosenttia MV-median jutuista liittyi Venäjään. Kaikki jutut eivät kuitenkaan olleet Venäjälle myötämielisiä.
Tarkastelimme juttuja myös laadullisesti kartoittaaksemme, millaisia aiheita ja äänenpainoja Venäjä-aiheinen kirjoittelu piti sisällään. MV-medialla oli lukuisia erilaisia “Venäjä-ääniä” – mikä sinänsä ei ole ihme, sillä MV-media on amatööritekijöiden tuottama sivusto. Kirjoittajia saattaa yhdistää esimerkiksi kansallismielisyys tai maahanmuuton vastustaminen, mutta heidän taustansa ja ajatuksensa monista muista asioista voivat poiketa toisistaan. Huomattavaa kuitenkin oli, että MV-median Venäjä-aiheiset jutut eivät olleet pelkästään venäjämyönteisiä – Venäjän valtion toimien puolustelua tai hyvien venäläisten esimerkkien esiintuomista – vaan Venäjän toimintaa, kulttuuria tai politiikkaa käytettiin eri tavoilla artikkeleissa tukemassa MV-median omaa argumentointia.
Yksi MV-lehden jutuissa toistuva venäjäkriittinen näkökulma oli sananvapauden rajoittaminen ja sensuuri Venäjällä. Se tuotiin esiin jutuissa, joissa kritisoitiin suomalaista journalistista mediaa mielipidesensuurista ja etenkin maahanmuuttoon liittyvän uutisoinnin puolueellisuudesta. MV-lehdessä Helsingin Sanomia kutsuttiin esimerkiksi “pikkupravdaksi” tai “Pravdaksi”, jolla viitattiin suomalaisen sanomalehden ajavan vastaavalla tavalla tiettyä poliittista ideologiaa kuin Neuvostoliiton kommunististen puolueen pää-äänenkannattajan. Tämä Venäjän sananvapauden tilaan kohdistuva kritiikki jäi kuitenkin ohueksi ja viittauksenomaiseksi, sillä juttujen keskiössä oli suomalaisen journalistisen median arvostelu ja sananvapauden rajoittaminen.
Venäjään kriittisesti suhtautuvat jutut kytkeytyivät myös maahanmuuttoon: jutuissa tuotiin esille uhka itärajan kautta Suomeen pyrkivistä turvapaikanhakijoista ja kritisoitiin esimerkiksi venäläisten ihmissalakuljettajien toimintaa näiden kyyditessä turvapaikanhakijoita Suomen rajalle.
Kuitenkin suuressa osassa Venäjä-aiheisista jutuista näkökulma oli Venäjälle myönteinen. Nämä jutut liittyivät usein suurtavaltapolitiikkaan, EU:hun, Yhdysvaltoihin ja Natoon. Tutkijat Katri Pynnöniemi ja András Rácz kirjoittavat, että etenkin Ukrainan sodan jälkeen Venäjä on pyrkinyt aktiivisesti esittämään, että länsi yrittäisi vihamielisesti laajentua kohti Venäjää. Venäläisessä strategisessa narratiivisissa puhutaan Naton itälaajentumisesta ja sanotaan Venäjän olevan joko passiivinen tai ainoastaan reagoivan länsimaiden vihamieliseen toimintaan.
Tämä lännen geopoliittinen ekspansio oli yksi keskeinen MV-lehden juttujen teema. Lehdessä syytettiin länsimaita ja Natoa jopa Eurooppaan vuonna 2015 suuntautuneesta pakolaiskriisistä esittämällä se suunniteltuna operaationa. Nato-kriittisissä jutuissa oikeutettiin Venäjän mahdolliset vastatoimet ja korostettiin Suomen tarvitsevan hyviä suhteita nimenomaan Itä-naapuriin. Suomalaista journalistista mediaa taas syytettiin tahallisesta jännitteiden tuottamisesta Venäjän ja Suomen välille.
MV-lehti kritisoi monia keskeisiä läntisiä organisaatioita, kuten YK:ta ja Euroopan Unionia. Näitä toimijoita syytettiin islamin suosimisesta, venäjävastaisuudesta ja russofobiasta.
Jos suomalaisilla vastamediasivuilla julkaistaan avoimesti Venäjän propagandaa tukevia juttuja, ei perinteinen journalismikaan aina selviydy korkein arvosanoin. Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo ja Olli Seuri analysoivat kirjassa Totuuden jälkeen, miten suomalaiset mediat kirjoittivat Itämeren turvallisuustilanteesta vuosina 2016 ja 2017. He korostavat, että luotettavan journalismin pitäisi pystyä kehystämään tapahtumat niin, että lukijalle syntyy käsitys kiristyneen tilanteen syistä ja taustoista sekä kirjoittamaan selvästi, jos esimerkiksi Itämerellä lento- ja meriliikenteen häiritsemiseen syyllistyy ensisijaisesti Venäjä.
Kirjassa tuodaan esiin, että Venäjän strateginen narratiivi tihkuu läpi myös journalistisissa jutuissa. Journalismissa tuotetaan helposti tasapuolisuusharhaa: kiristynyt tilanne Itämerellä kuvaillaan Naton ja Venäjän “sapelinkalisteluna”, kilpavarusteluna tai nokitteluna, eikä jutuissa välttämättä mainita tilanteen taustaa, Venäjän aiempia ilmatilaloukkauksia tai Venäjän ja lännen lentotoiminnan toisistaan poikkeavaa luonnetta. Joissakin jutuissa venäläisten poliitikkojen tai viranomaisten annetaan puhua esimerkiksi aggressiivisesti toimivasta Natosta tätä mitenkään kyseenalaistamatta.
Etenkin kansainvälistä politiikkaa käsitteleviä juttuja lukiessaan mediankäyttäjä voi törmätä sisältöihin, jotka sisältävät myös propagandapyrkimyksiä. Ulkopolitiikka on journalismillekin vaikea aihe, sillä poliitikot puhuvat tapahtumista diplomaattisella kielellä ja rivien välissä. Jotta toimittaja pystyisi tulkitsemaan tätä puhetta oikein, hänen tulee olla kokenut ja asiantunteva.
Keskustelimme työpajoissa mediassa mahdollisesti näkyvästä propagandasta kolmen Syyrian kaasuiskua käsittelevän uutisen avulla, jotka oli julkaistu erilaisilla alustoilla: Iltalehdessä, Kokoomuksen Verkkouutisissa sekä Magneettimediassa. Iltalehden uutisessa kerrottiin kaasuiskun tappaneen ainakin 70 ihmistä, Verkkouutiset siteerasi Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovia, jonka mukaan kaasuisku olisi ollut lavastettu ja Magneettimedia puolestaan väitti Syyriassa tapahtuneen edellisenkin kaasuiskun olleen huijaus.
Työpajoihin osallistuneet tyrmäsivät sekä Magneettimedian jutun että ulkoministerin Lavrovin näkemyksen kaasuiskujen lavastuksesta edes perehtymättä kunnolla juttusisältöihin. Monille riitti perusteluksi jo se, että kaasuiskut kiistävä tulkinta oli peräisin Venäjältä:
“Se on ihan selkeä asia, että mitä tahansa venäläiset sanoo, niin siinä on aina vastuu kuulijalla. Se on niin Itä-Suomea, enemmän kuin Savo. Ne on jäänyt kiinni niin monesta asiasta.” (työpajaan osallistuja mies)
“Luottamus on mennyt niin sanotusti.” (nainen)
“Ammutaan lentokoneita alas ja joo, ei ole meidän raketit… Sitten on pieniä vihreitä miehiä tuolla Ukrainassa ja joo, ei ole meidän sotilaita. Ja kaikki kuitenkin tietää, että ne on niitä. Ihmiset uskovat länsimaiseen mediaan enemmän — .” (mies)
Suomessa Venäjään kohdistuvat ennakkoluulot istuvat jo historiallisista syistä usein tiukassa. Venäjämielistä uutisointia ei näin välttämättä helposti uskota ja työpajoihin osallistuneiden asenteet heijastivat tällaisia asenteita.
Propagandan vaikuttavuutta ei ole kuitenkaan syytä ohittaa olan kohautuksella, sillä informaatiovaikuttaminen on usein pitkäjänteistä. Propagandassa pyritään toiston avulla vaikuttamaan ihmisen tunnemuistiin ja normalisoimaan esimerkiksi tiettyjä sanoja ja ajatusmalleja.
Antto Vihma kumppaneineen kirjoittaa Totuuden jälkeen -kirjassa siitä, miten esimerkiksi EU:ta kielteisesti käsitelleet huhu-uutiset vaikuttivat mahdollisesti Iso-Britannian EU-eroon. Brittein saarilla euroskeptiset lehdet olivat pohjustaneet maaperää EU-vastaisuudelle jo 1990-luvulta lähtien julkaisemalla erilaisia EU kieltää -myyttejä. EU:n kerrottiin kieltävän milloin kaksikerroksiset punaiset bussit, milloin käyrät kurkut. Suurin osa näistä myyteistä oli paikkansapitämättömiä, mutta ne synnyttivät ihmisten mielissä käsityksen turhien asioiden parissa puuhastelevasta EU:sta.