Satiiri on tyylikeino tai tekstin sävy, jonka tarkoitus on kritisoida kohdettaan kärjistysten ja pilkan avulla. Se hyökkää ihmisten tai yhteiskunnan heikkouksia ja paheita vastaan, joita se paljastaa naurun ja huumorin keinoin.
Satiiri murtaa totuttuja näkökulmia ja pyrkii tarjoamaan huvituksen lisäksi lukijalleen ajattelemisen aihetta. Näin satiiri eroaa sellaisesta pilkasta, joka pyrkii yksinomaan loukkaamaan toista. Joskus satiiri tosin on lähinnä härnäämistä ja kiusantekoa, joten raja pilkkaan on häilyvä.
Satiirilla on pitkät perinteet. Veijo Hietala toteaa, että niin kauan kuin on harjoitettu julkista valtaa, vallankäyttäjille on myös naurettu. Naurun avulla vallankäyttäjien asemaa on mahdollista murtaa. Pilkan, ivan ja satiirin kohteeksi alistetut vallankäyttäjät näyttäytyvät pienempinä ja helpommin käsiteltävinä. Hyväntahtoinen huumori voi myös tehdä vallankäyttäjästä läheisemmän ja inhimillisemmän.
Satiirilla on ollut erityinen merkitys totalitaarisissa maissa. Satiirin avulla on viestitty asioista, joista muuten on ollut kiellettyä puhua. Hienovarainen satiirin muotoon puettu kritiikki pääsee sensuurikoneiston läpi todennäköisemmin kuin asian suoraan sanominen. Jos haluat tietää lisää satiirin historiasta, kuuntele akatemiatutkija Sari Kivistön haastattelu Yle Areenasta. Kivistö on tutkimuksessaan jäljittänyt suomalaisen satiirin piirteitä 1600-luvulle asti.
Satiiri on myös tyypillinen sotapropagandan tyylilaji. Ville Hänninen ja Jussi Karjalainen ovat koonneet teokseensa Sarjatulta! (2014) runsaasti esimerkkejä Suomen sota-aikaisista pilapiirroksista ja sarjakuvista. Pilkka saattoi olla varsin häijyä ja mautonta.
Satiiria tyylilajina hyödynnetään monenlaisissa mediasisällöissä aina tekstistä television paneelikeskusteluihin. Satiirisia tv-sarjoja ovat esimerkiksi poliisin arkea käsittelevä Pasila sekä suomalaisia poliitikoita parodioiva Itse valtiaat. Satiirista kirjallisuutta edustaa esimerkiksi Juhani Peltosen 1970-luvulla kirjoittama romaani Elmo, joka parodioi suomalaista urheilusankaruutta.
Satiiria on sanottu vaikeaksi tyylilajiksi ja verkko viestintäympäristönä on tehnyt monitulkintaisesta satiirista entistä hankalammin tunnistettavaa. Verkkoympäristössä on lukuisia satiirin tyylilajikseen valinneita nettisivuja. Vaikka satiiri voi käsitellä asioita mustavalkoisesti ja vääristellä faktoja, lähtökohtaisesti satiirisivustojen tarkoitus ei ole johdattaa lukijoitaan harhaan. Kaikki käyttäjät eivät kuitenkaan kiinnitä huomiota sivustojen luonteeseen ja juttuja voidaan jakaa sosiaalisessa mediassa oikeina uutisina. Etenkin vieraalla kielellä satiirin tyylilajia voi olla vaikea tunnistaa.
Tunnettuja satiirisia nettisivuja ovat esimerkiksi The Onion sekä suomalaiset Lehti ja Uutissirkus.
Internetissä oikea tulkinta on monimutkaista, sillä sisältöjen merkityksillä ja monitulkintaisuudella leikitellään tarkoituksellisesti. Etenkin anonyymeissä keskusteluympäristöissä ulkopuolisen voi olla miltei mahdotonta olla varma, onko sisältö tarkoitettu satiiriseksi vitsiksi, vaikkapa ääriajattelun parodioinniksi, vai onko sillä esimerkiksi rasistinen motiivi.
Oikea tulkinta vaatii pysähtymistä ajattelemaan, sillä ensisilmäyksellä satiiri voi näyttää vain röyhkeydeltä tai epäkohteliaisuudelta. Lisäksi tulkinta vaatii niin satiirin julkaisijan kuin kohteen ilmaisutapojen ja kulttuurin tuntemista. Satiiri voi olla ilmiasultaan vakavamielistä ja synkkää, mutta taidokkaasti tehtynä se on suhteellisen helppo tulkita hauskaksi.
”M: Mulla on semmonen lempimedia kun Lehti-lehti. Jos se on jollekin tuttu. Se aina välillä huvittaa, kun joku jakaa sen totena, joka ei tiedä mitä Lehti-lehti on.”
K: Haluatko sä kertoa, tietääkö kaikki mikä on Lehti-lehti?
M: Se on semmonen supervalemedia. Elikkä se kirjottaa satiirimaisesti uutisia. Siinä on totuuspohja, mutta sitä kirjotetaan kieli poskella. Mä luen sitä välillä ihan senkin takia, että sitten saa semmosen toisenlaisen näkökulman asiaan. Jopa joskus tuntuu, että se on oikea media.” (yleisötyöpajaan osallistuja, mies)
Tarkastelimme työpajoissa kahta uutismuotoista tekstiä, jotka oli poimittu Uutissirkus– ja Lehti-satiirisivustoilta. Jutut sisälsivät vihjeitä, joiden perusteella osallistujat tunnistivat ne vaivattomasti satiiriksi. Työpajalaiset kiinnittivät huomiota esimerkiksi kirjoittajan nimen nimimerkkimäisyyteen (maakuntakirjeenvaihtaja Teppo Tasanen), sivuston www-osoitteeseen (cheatingu.com), aiheen absurdiuteen (reality-sarjaan etsitään kilpailijoiksi rikollisia) ja sanoihin, jotka eivät istu tyypilliseen uutiskieleen (helvetinperse). He kuitenkin epäilivät, että helposti tunnistettavaksikin tarkoitettu satiiri voi mennä osalle lukijoista läpi vakavana uutissisältönä.
Säännöllisin väliajoin monitulkintaiset sosiaalisen median kirjoitukset nousevat mediakohun aiheiksi. Yksi satiiria ja sen oikeaa tulkitsemista sivuava tapaus on niin sanottu hihamerkkikohu vuonna 2012.
Kohu sai alkunsa, kun vähemmistövaltuutetun toimiston edustaja kritisoi poliisin pysäyttävän kadulla ulkomaalaistaustaisia ihmisiä ja kysyvän heiltä henkilötodistuksia ulkonäön perusteella. James Hirvisaaren eduskunta-avustaja Helena Eronen kommentoi aihetta Uuden Suomen blogissaan seuraavasti: “Koska taloudellinen tilanne on heikko ja poliisinkin resurssit riittämättömät jokaista tummatukkaista ja pitkäsääristä pysäyttämään, ajattelin ehdottaa huokeampaa käytäntöä, joka myös poistaisi maastamme tuon ihmisoikeusloukkaavan käytännön. Hihamerkit: Jos jokainen ulkomaalainen velvoitettaisiin pitämään taustastaan kertovaa hihamerkkiä, poliisi näkisi heti ekalla vilkaisulla, että “ahaa, tuo on muslimi Somaliasta”… Eronen kärjisti tekstiään ehdottomalla lopuksi hihamerkkejä myös demareille, suomenruotsalaisille ja seksuaalivähemmistöjen edustajille.
Turun Sanomat tarttui ensimmäisenä Erosen tekstiin ja uutisoi sen oikeana ehdotuksena. Eronen itse kommentoi, että bloggaus oli tarkoitettu satiiriseksi mustaksi huumoriksi. Uusi Suomi poisti blogikirjoituksen alustaltaan asiattomana ja hyvän maun vastaisena.
Keskustelu tapauksesta oli vilkasta. Erosen tukijat ja myös jotkut toimittajat pohtivat sosiaalisessa mediassa, ymmärsikö journalistinen media tahallaan väärin Erosen tekstin. Turun Sanomat ei kuitenkaan myöntänyt uutisoineensa tietoisesti harhaanjohtavalla tavalla. Kohu johti lopulta Hirvisaaren erottamiseen perussuomalaisten eduskuntaryhmästä muutamaksi kuukaudeksi.
Sekaannusta satiirin tulkinnassa aiheuttaa helposti se, että sisällöt tulevat sosiaalisessa mediassa vastaan kontekstistaan irrotettuina. Satiirisen tekstin lukevat muutkin kuin alkuperäinen, mahdollista sisäpiirihuumoria samalla tavalla tulkitseva nettiyhteisö. Satiirin taakse voidaan kuitenkin myös piiloutua. Jos verkossa julkaistu monitulkintainen teksti herättää eripuraa tai julkista kritiikkiä, sen merkitystä voidaan vähätellä toteamalla sen olleen vain huumoria.
Satiiristen verkkotekstien virhetulkintoja lisää se, että tunnetusti ihmiset lukevat jakamistaan nettijutuista usein vain otsikon. Satiirisella Tietoinfo-sivustolla julkaistiin vuonna 2015 juttu Kristillisdemokraattien puheenjohtajasta: “Päivi Räsänen: Masturboinnille tulisi asettaa 18 vuoden ikäraja”. Moni jakoi juttua eteenpäin sosiaalisessa mediassa – pitäen sitä joko totena tai vitsinä. Räsänen itse nimitti juttua valeuutiseksi bloggauksessaan “Sananvapaus perustuu totuuteen”.
Verkkoympäristössä satiirin tyylilajilla leikittelevät myös meemikuvat, joita tehtaillaan paitsi harmittomista kissa- ja koira-aiheista, myös politiikasta ja vallankäyttäjistä. Meemi on mediankäyttäjän tuottama sisältö, jossa kuvaan tai videoon yhdistetään tekstiä ja joka leviää tehokkaasti verkossa.
Meemien kuvat voivat olla muokattuja, jolloin kuvan manipulointi tuo esiin satiirisen viestin. Facebookista löytyvä suomalainen sivusto Suckenheim – Gallery of Bad Photoshop Art julkaisee kuvamanipulaatiolle perustuvia poliittisia meemejä. Toukokuussa 2018 julkaistussa meemissä on muokattu tosi-tv-ohjelma Selviytyjistä tuttua kuvaa yhdistämällä kilpailijoiden vartaloihin hallituspuolueiden ministerien kasvot. Juuri tuolloin pääministeri Juha Sipilä vaati hallituspuolueiden eduskuntaryhmiltä tukea sote-esitykselle – hallituksen kaatumisen uhalla – ja selviytyi, hallituksen pysyessä koossa.
Meemeille on tyypillistä vastakohtaiset merkitykset, pilkanteko, ironia ja eräänlainen ruman estetiikka. Meemit ovat usein ironisen hauskoja, mutta aina niihin ei sisälly vitsiä. Meemikuvat sisältävät outoja rinnastuksia ja satiirille tyypillisellä tavalla ne ovat myös monitulkintaisia. Tietyn verkkoyhteisön ulkopuolella meemit saattavatkin näyttää merkityksettömiltä tai ne voidaan tulkita väärin.
Tunnetuimmat meemit saavat valtavasti jakoja ja niistä tehdään paljon versioita. Nettimeemejä on helppo tehdä nykyisillä kuvankäsittelyohjelmilla tai vaikkapa meemigeneraattorilla. Niistä onkin tullut netissä yleinen viestinnän muoto ja niiden ilmaisutapaa voidaan pitää verkkokulttuurin omana kuvakielenä. Erilaisia meemikuvia ja -videoita kootaan esimerkiksi Know your meme -sivustolle. Sivustolla jäljitetään erilaisten meemien taustoja, versiointeja ja leviämistä. Suomenkielisiä meemejä on koottu meemi.fi-sivustolle, jossa voi myös luoda uuden meemin.
Kiertäessään ja muokkautuessaan netissä meemit keräävät uusia merkityksiä, joita kuvaan ei alun perin liittynyt. Meemejä onkin kuvattu “tahmaisiksi”: ne herättävät mielenkiinnon ja halun osallistua, minkä lisäksi niihin on helppo kiinnittää erilaisia merkityksiä ja tunteita.
Monitulkintaisuuden varjolla meemeihin on mahdollista liittää ideologisia viestejä. Satiiristen meemien kohteeksi eivät joudu ainoastaan poliitikot tai tunnetut julkisuuden henkilöt vaan kuviin saatetaan valita vaikkapa erilaisten vähemmistöjen edustajia.
Monet jakavat hauskoina ja harmittomina pitämiään meemikuvia ja samalla huomaamattaan vahvistavat muukalaisvastaisuutta, vihaa tai ennakkoluuloja.
Tutkija Eliisa Vainikka kuvailee tapoja, jolla satiiri, huumori ja poliittisesti loukkaava sisältö sekoittuvat meemikuvan kiertäessä verkossa. Meemejä onkin mahdollista käyttää myös ennakkoluulojen levittämisen ja informaatiovaikuttamisen välineenä. Myös journalistista mediaa haastava vastamedia käyttää meemeistä tuttua kuvakieltä ja ilmaisua sisältöjensä kuvituksina. Meemi voi lisätä alkuperäistekstiin, kuten uutiseen, uusia merkityksiä ja ohjata lukemaan tekstiä tietyllä tavalla. Meemi voi vihjata, ettei uutisessa esiintyvä henkilö ole luotettava tai että uutisessa ei kerrota kaikkea olennaista. Esimerkiksi rikosuutisen ohessa kuvituksena käytetyllä meemikuvalla voidaan vihjata rikoksentekijän tulevan tietystä taustasta, vaikka itse tekstissä ei siitä mainintaa olisikaan.
Meemit kiertävät verkon kuvalaudoilla. Meemeistä tuttua kuvallista ilmaisua käytetään myös vastamediajulkaisujen kuvituksissa. Ne tekevät rankkaa pilaa esimerkiksi poliittista päättäjistä, maahanmuuttajista tai vähemmistöjen edustajista.
Poliittisista meemeistä ei ole pitkä matka propagandaan. Yleisradio julkaisi vuonna 2015 uutisia Venäjällä Pietarissa toimivasta ns. trollitehtaasta, jossa tuotetaan ammattimaisesti Venäjän valtiolle myönteistä verkkopropagandaa. Venäjälle suosiollisten uutistekstien ja verkkokommenttien lisäksi tehtaassa tuotetaan myös videoita ja meemikuvia.
Venäjällä tuotetuilla satiirisilla meemikuvilla on pyritty vaikuttamaan muiden maiden sisäpolitiikkaan. Esimerkiksi nämä venäläisiin lähteisiin jäljitetyt meemikuvat ottavat kantaa Iso-Britannian Brexit-kansanäänestykseen EU-eron puolesta. Ensimmäisessä kuvassa on brittien silloinen pääministeri David Cameron ja puhekuplassa tämän sanotaan ihmettelevän miksi ihmiset oikeasti uskovat pelottelevaa paskaa, jota hallitus on kertonut EU-erosta seuraavan. Kuvan alaosan otsikossa on tästä pelottelusta sarkastinen esimerkki: Jos eroamme EU:sta, Pohjanmeri jäätyy.
Myös toinen Venäjällä tuotettu meemi ivaa brittiläistä julkista keskustelua, jossa tuotiin esiin EU:sta eroamisen riskejä. Autonsa kanssa ongelmiin joutunutta naista esittävässä kuvassa todetaan, että Brexitin jälkeen autotkaan eivät käynnisty aamuisin.