Kun uutinen ja satiiri sekoittuvat, propaganda pukeutuu meemiksi ja paskanpuhujat saavat väitteilleen kosolti mediatilaa, tavallinen mediankäyttäjä on ymmällään. Mihin enää voi luottaa? Miten voi erottaa toden valheesta tai manipuloidun aidosta? Juuri tämänkaltainen hämmennys on merkittävin nykyisen sisältösekaannuksen synnyttämä ongelma yhteiskunnassa. Sisältösekaannus voi rapauttaa vähitellen kansalaisten luottamusta kaikenlaisiin mediasisältöihin, myös niihin, joita tehdään journalismin pelisääntöjä ja etiikkaa noudattaen.
Eikä ongelma rajoitu vain journalismiin. Tutkimuksissa on todettu, että journalismiin luottamuksensa menettäneet luottavat keskimääräistä vähemmän myös poliittiseen järjestelmään ja muihin yhteiskunnan keskeisiin instituutioihin. Kyse on siis laajemmin koko demokraattisen yhteiskunnan toimivuudesta. Luottamus on niin kahdenvälisiä ihmissuhteita kuin kokonaisia talousjärjestelmiä tai valtioita koossapitävä liima.
Valtioneuvoston entinen viestintäjohtaja Markku Mantila sanoo, että jos ihmisten luottamus viranomaistoiminnan puolueettomuuteen ja oikeusvaltioon romahtaisi, voisivat seuraukset olla yhtä vakavat kuin että valtiota vastaan hyökättäisiin ulkoapäin aseellisesti. Ei siis ihme, että nimenomaan kansalaisten luottamuksen horjuttaminen – sisältösekaannuksen synnyttäminen ja yleisen hämmennyksen tuottaminen – on myös yksi propagandan ja informaatiovaikuttamisen päämääristä.
Luottamuksen romahtaminen on yhtä vakavaa kuin että valtiota vastaan hyökättäisiin aseellisesti.
Suomessa kansalaisten luottamus journalismiin on perinteisesti ollut korkealla tasolla, mutta suomalaistenkin journalismikäsityksissä näkyy yhteiskunnan kahtiajakautuminen. Esimerkiksi perussuomalaisten äänestäjistä 71 prosenttia ja pienpuolueiden äänestäjistä 73 prosenttia on kertonut menettäneensä luottamuksen journalismiin. E2-ajatuspajan selvityksessä peräti 47 prosenttia vastaajista ajatteli taas median tuottavan yksipuolista tietoa ja 57 prosenttia puolestaan uskoi journalismin kärjistävän yhteiskunnallista vastakkainasettelua tahallaan.
Tässäkin oppaassa on tuotu esiin, miksi kansalaisilla on aivan hyviä syitä suhtautua journalismiin kriittisesti. Esimerkiksi klikkejä tavoitteleva kaupallisuus, näennäistieteestä tehdyt uutisotsikot tai propagandan alustaksi eksyminen aiheuttavat perustellusti epäilyjä journalismin luotettavuudesta. Journalismi on merkittävä yhteiskunnallinen instituutio ja vallankäyttäjä, joten journalistisen median toimintaa on syytäkin seurata tarkasti ja arvioida sen onnistumista.
On kuitenkin eri asia kritisoida journalismia sen suoritusten perusteella ja kiinnittää huomiota virheisiin tai epäkohtiin kuin suhtautua skeptisesti kaikkeen journalistiseen sisältöön tai viestintävälineiden toimintaan kokonaisuudessaan. Mediatutkija Mark Andrejevic kutsuu kokonaisvaltaista epäilevyyttä ja skeptisyyttä nokkelaksi vainoharhaisuudeksi. Hänen mukaansa mediankäyttäjistä tulee verkkoympäristössä helposti skeptisiä, sillä tietoa on tarjolla loputtomasti ja kaikkeen tarjolla olevaan tietoon löytyy myös tiedon kiistäviä lähteitä ja näkökulmia.
Nokkelalle vainoharhaisuudelle on tyypillistä monien medialähteiden seuraaminen, virallisen informaation kyseenalaistaminen ja kaikenlaisten tiedontarjoajien motiivien ja tuotosten epäily. Nokkela vainoharhainen pitää itseään keskimääräistä mediakriittisempänä ja otaksuu tietävänsä asioista enemmän kuin muut mediankäyttäjät. Hän luottaa ensisijaisesti itseensä tiedon totuudellisuuden ja merkittävyyden arvioijana. Nokkelan vainoharhaisen skeptisyys voi johtaa siihen pisteeseen, että hän hylkää niin virallisen historiankirjoituksen kuin tieteelliset teoriat ja löytää maailmanselityksensä salaliittoteorioista. Vainoharhainen asenne työntääkin mediankäyttäjän lopulta yhteiskunnassa marginaaliin. Hänen on miltei mahdoton luottaa asiantuntijavetoisiin instituutioihin tai poliittiseen järjestelmään. Hän löytää samalla tavalla ajattelevia verkkoympäristöstä, mutta esimerkiksi poliittinen vaikuttaminen äänestämällä voi tuntua yhdentekevältä.
Kaikki eivät jaksa uurastaa vaihtoehtoisten medialähteiden parissa yhtä aktiivisesti kuin nokkelasti vainoharhaiset. Sisältösotkuinen mediaympäristö synnyttää helposti myös väsymystä ja välinpitämättömyyttä, ja houkuttelee vetäytymään ristiriitaisen tiedontulvan keskeltä mieluisten ja helppojen mediasisältöjen äärelle. Veltosti välinpitämätön voi torjua harhaanjohtavan informaation tuottamaa hämmennystä ajattelemalla, ettei esimerkiksi sisällön todenperäisyydellä ole lopulta oman elämän kannalta suurtakaan merkitystä. Välinpitämätön asenne kuitenkin altistaa harhaanjohtavan tiedon vastaanottamiselle ja erilaisille vaikutuspyrkimyksille. Se ei ole hyvä lähtökohta, jos henkilö aikoo äänestää, tehdä poliittisia päätöksiä ja toimia aktiivisesti yhteiskunnassa. Välinpitämättömyys ohjaa sekin lopulta demokraattisen yhteiskunnan ulkoreunalle ja jättämään omaan elämään vaikuttavan päätöksenteon toisten harteille.
Viisas kriittisyys kysyy turnauskestävyyttä, tunteiden hallintaa ja kykyä arvioida myös itseään.
Sisältösekaannuksen selviytymisoppaan tavoitteena on ollut tarjota materiaalia ja tietoa kriittisen medialukutaidon kehittämiseksi. Oikeanlainen kriittisyys löytyy kahden edellisen ääripään – välinpitämättömyyden ja vainoharhaisuuden – väliltä. Viisas kriittisyys on asenteista vaikein, sillä se pyrkii suhtautumaan asioihin rationaalisesti, välttämään tunnekuohuja, yleistyksiä ja ylilyöntejä mediaympäristössä, joka kiistatta provosoi voimakkaisiin tunteisiin ja reaktioihin. Viisaasti kriittinen kuitenkin arvioi näkemiään mediasisältöjä, toimijoita ja ilmiöitä tapauskohtaisesti. Hän ei esimerkiksi sorru “herravihaan” tai vastusta kaikkia asiantuntijoiden puheenvuoroja vain puhujien aseman vuoksi, vaan kritisoi yksittäisiä ideoita, ajatuksia tai niiden tuotantotapoja.
Arkipuheessa kriittisyys ymmärretään usein kielteisyydeksi. Sitä sillä ei kuitenkaan tarkoiteta. Kriittisyys merkitsee uteliaisuutta, kyseenalaistavuutta ja yhteiskunnallisuutta. Kriittisen medialukutaidon omaksunut tarkastelee mediatekstejä monista eri näkökulmista ja tunnistaa myös omat kykynsä ja puutteensa. Esittelemme mietittävää mediakasvattajille –sivulla näkökulmia ja kysymyksiä, joiden avulla mediatekstien luotettavuutta ja vaikutuspyrkimyksiä voi pohtia.