Internet tarjoaa julkaisukanavan mille tahansa poliittiselle ryhmälle tai tiettyä maailmankuvaa ajavalle järjestölle tai yksilölle. Digitaaliset julkaisualustat ovat helppokäyttöisiä ja halpoja, joten verkkosivuston tekemiseen ei vaadita oikeastaan muuta kuin motivoituneita ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään töitä joko pientä korvausta vastaan tai ilmaiseksi.
Internetin alkuaikoina tätä pidettiin demokratian kannalta upeana mahdollisuutena. Suora julkaiseminen antaa äänen sellaisillekin tahoille, jotka eivät välttämättä pääse esiin perinteisessä journalismissa. Näin on myös käynyt, mutta ei ainoastaan positiivisella tavalla.
Etenkin 2010-luvulta lähtien internetissä erilaisten poliittisten ja ideologisten sivustojen määrä on lisääntynyt selvästi. Englanniksi sivustoista käytetään käsitettä hyperpartisan sites, joka tarkoittaa sitä, että sivustot ovat selvästi puolueellisia. Perinteisestä journalismista poiketen, ne eivät yritä tarkastella käsittelemiään asioita tasapuolisesti tai vastakkaisista näkökulmista, vaan tiukasti oman maailmankatsomuksensa, ennakko-oletustensa ja poliittisten tavoitteidensa synnyttämän linssin läpi.
Erityisen paljon puolueellisia sivustoja tuotetaan Yhdysvalloissa, jossa niin poliittinen järjestelmä kuin mediakenttä on vahvasti polarisoitunut. Sivustoja tuotetaan kaikenlaisten poliittisten suuntausten parissa, niin vasemmalla kuin oikealla, vaikkakin konservatiivisten ja oikeistolaisten sivujen määrä arvioidaan vasemmistolaisia suuremmaksi.
Vielä 1970-luvulla koko suomalainen mediakenttä oli avoimen poliittisesti virittynyt ja useimmat sanomalehdet puolueisiin sitoutuneita. 2000-luvun alkuun mennessä sanomalehdet irtisanoutuivat puoluesidonnaisuuksistaan, puoluelehdistön suosio on voimakkaasti laskenut ja jäljelle jääneet puoluelehdet ilmestyvät pääosin verkossa. Ovatko uudet puolueelliset verkkosivustot jonkinlaisia kaikuja menneestä? Mikä oikeastaan erottaa puoluelehden ja puolueellisen verkkojulkaisun?
Vaikka molempia julkaisuja yhdistää poliittinen näkemyksellisyys, puoluelehti on sitoutunut tietyn poliittisen puolueen toimintaan ja periaatteisiin, jotka tuodaan esiin myös julkisesti luettavissa olevissa puolueohjelmissa. Puoluelehti pyrkii esittämään oman puolueen kannanoton positiivisessa ja vastakkaisen puolueen puhujat usein kyseenalaisessa valossa. Toiminta on siis läpinäkyvästi puolueellista: lukija näkee, mikä taho puoluelehteä rahoittaa, ketkä julkaisua tekevät ja millaisiin päämääriin se pyrkii. Suomessa perussuomalaisten Suomen uutisia lukuun ottamatta kaikki puoluelehdet ovat sitoutuneita noudattamaan JSN:n Journalistin ohjeita eli vakaumuksellisista lähtökohdistaan huolimatta ne tuottavat journalismia yhteisiä eettisiä pelisääntöjä noudattaen. Koska suurin osa puoluelehdistä on journalismin itsesääntelyn piirissä, niiden mahdollisesti tekemistä virheistä tai ylilyönneistä voi tehdä kantelun Julkisen sanan neuvostoon.
Puoluelehti on avoimesti puolueen äänenkannattaja - puolueellinen julkaisu voi peitellä ideologisuuttaan esiintymällä esimerkiksi paikallisena sivustona.
Puolueelliset julkaisut eivät taas ole sitoutuneita vakiintuneisiin poliittisiin puolueisiin tai yhteisten eettisten pelisääntöjen noudattamiseen. Vaikka ne usein nostavat esiin omaa ideologiaansa tukevien poliittisten puolueiden kantoja myönteisessä valossa, ne antavat joustavasti positiivista julkisuutta myös kilpailevan leirin poliitikolle – mikäli tämän näkemykset vain sattuvat sopimaan julkaisun tavoitteisiin. Laajan puolueohjelman sijaan puolueellinen julkaisu valitsee itse, millaisia poliittisia kysymyksiä se haluaa edistää. Se voi usein keskittyä vain muutamiin poliittisiin teemoihin, esimerkiksi rokotekriittisyyteen tai Naton toiminnan kritisoimiseen. Toiminta ei myöskään ole yhtä avointa kuin puoluelehdissä. Julkaisujen rahoittajaa, toimitusta tai juttujen kirjoittajia ei välttämättä kerrota. Puolueellinen julkaisu ei aina tuo esiin omaa linjaansa, vaan voi jopa yrittää peitellä sitä esiintymällä esimerkiksi neutraalina paikallisjulkaisuna tai kulttuurilehtenä. Lukijan onkin usein itse pääteltävä, millaisia ideologisia tavoitteita julkaisulla on analysoimalla julkaisun kokonaisuutta ja useita juttuja kriittisesti. Vaikka monet puolueelliset julkaisut ovat amatöörien tekemiä, osa julkaisuista voi ulkoisesti näyttää ammattitaitoisesti tehdyiltä. Näin etenkin sosiaalisessa mediassa yksittäiset jutut voi olla helppo sekoittaa perinteiseen journalismiin. Koska julkaisut eivät ole sitoutuneita yhteisten pelisääntöjen noudattamiseen, ne voivat julkaista mitä tahansa. Näin puolueelliset julkaisut usein venyttävätkin niin hyvän maun kuin lainsäädännön rajoja.
Tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa puolueellisia julkaisuja on kutsuttu monilla nimillä. 2010-luvun lopun keskusteluissa niistä puhuttiin usein valemediana. Tätä nimitystä käytettiin esimerkiksi konservatiivisen mediaekosysteemin keskuksena tunnetuksi tulleesta Breitbart News Networkista. Sivusto nousi laajan yleisön tietoisuuteen presidentti Donald Trumpin vaalikampanjan tukijana. Sivuston päätoimittaja Stephen Bannon toimi presidentti Trumpin kampanjapäällikkönä ja Trumpin päästrategistina Valkoisessa talossa elokuuhun 2017 asti. Breitbartin linjana on alusta asti ollut liberaalin journalistisen median kritiikki, demokraattipuolueen ärhäkkä arvostelu sekä konservatiivinen kansallismielisyys. Breitbart asemoituu etenkin perinteisen journalismin vastapeluriksi ja pyrkii paljastamaan valtavirtaisen uutisoinnin vinoumia. Monista muista puolueellisista julkaisuista poiketen Breitbart ei ole amatöörien puuhastelua, vaan sivustoa tuottavat ammattilaiset.
Tutkimuksessa valemedia-nimitystä on kritisoitu yksinkertaistavana ja jopa harhaanjohtavana, sillä esimerkiksi Breitbartin sisällöt eivät niinkään perustu valehtelulle, vaan totuuksien, osatotuuksien ja vahvistamatta jäävien väitteiden vapaalle yhdistelylle. Breitbart on tuottanut myös lukuisia totuudenmukaisia poliittisia uutisia ja paljastuksia: esimerkiksi demokraattiedustaja Anthony Weiner joutui eroamaan kongressista sivuston paljastaessa hänen lähettäneen sopimattomia seksuaalisia viestejä. Kuitenkin sivusto on samanaikaisesti joutunut maksamaan myös monia korvauksia harhaanjohtavasta uutisoinnista. Jason Roberts and Karin Wahl-Jorgensen kutsuvatkin Breitbartia vaihtoehtoiseksi oikeistomediaksi ja toteavat, että sen voima piilee lähinnä kontekstistaan irrotetuista uutisissa ja vastakkainasettelujen rakentamisesta ”meidän” ja ”muiden” välille.
Presidentti Trumpin virkakauden päättyessä vuonna 2022 Q-anon salaliittoteorian villitsemään mellakoitiin, Breitbart käsitteli presidentin toimia myös kriittisesti. Näin tehden lehti pyrkii vahvistamaan itsestään käsitystä legitiiminä ja objektiivisena uutislähteenä.
Monet muutkin puolueelliset julkaisut rakentavat samankaltaista vastakkainasettelua edustamiensa näkemysten ja toisaalla sijaitsevan pahan eliitin välille. Kansan enemmistön ja eliittien vastakkainasettelu on tyypillistä populistiselle retoriikalle. Tästä syystä puolueellisia julkaisuja on kutsuttu myös populistiseksi vastamediaksi.
Suomessa ehkä tunnetuin puolueellinen julkaisu on Uusi MV-lehti, jonka linjalle on selvästi tyypillistä populistinen ote. MV-lehti saavutti runsaasti huomiota vuonna 2015 kun Eurooppaan saapui miljoonia turvapaikanhakijoita ja julkisessa keskustelussa alettiin puhua pakolaiskriisistä. Tuolloin MV-lehti profiloitui maahanmuuttovastaisena julkaisuna, joka kritisoi paikoin avoimen rasistisesti suomalaista maahanmuuttopolitiikkaa. Turvapaikanhakijoiden rikoksista kertovat uutiset saattoivat tuoda MV-lehdelle 800 000 päivittäistä lukijaa.
MV-lehteäkin olisi yksinkertaistavaa kutsua valemediaksi, sillä lehden sisällöistä suuri osa on poimittu journalistisesta mediasta, mutta jutut on valikoitu tai kehystetty uudelleen niin, että ne tukevat lehden omaa agendaa. Journalistisiin juttuihin liitetään usein lukuohje – esimerkiksi uusi otsikko, ironinen kuvituskuva tai kuvateksti – joiden tarkoituksena on ohjata lukijaa tulkitsemaan juttu lehden haluamalla tavalla.
Populistisessa vastamediassa on kyse identiteetin rakentamisesta: se asemoi lukijansa uhatuksi tai eliitin kurjistamaksi
Viime vuosien suurten kriisien – koronapandemian ja Ukrainan sodan – aikana MV-lehti on profiloitunut niin virallisia terveyssuosituksia kyseenalaistavana kuin Venäjän sotatoimia puoltavana julkaisuna. Julkaisun lukijamäärät ovat laskeneet huippuvuosista ja se on marginalisoitunut. Vaikka lehden maailmankuva heijastelee yhä myös maahanmuuttovastaisuutta, se on omaksunut uusia painopisteitä. Populistisuus näkyy lehden sisällöistä entistä selkeämmin, sillä uusiakin teemoja yhdistää valtavirtaisen journalismin, legitiimin poliittisen järjestelmän ja vallassa olevien poliittisten eliittien vastustaminen. Sivustolla ei ole myöskään kaihdettu erilaisten salaliittoteorioiden käsittelyä. Ernesto de Leon kumppaneineen ehdottavatkin, että vahvasti puolueellisia, vaihtoehtoehtoisia ja salaliittoteorioita kaiuttavia julkaisuja tulisi käsitellä ikään kuin yhtenä nippuna (hyperpartican, alternative & conspiracy = HAC-media), sillä niille kaikille on ominaista vahva eliittejä kohtaan tunnettu epäluottamus.
Puolueellisissa julkaisuissa kritisoidaan perinteistä journalismia ja yritetään esiintyä sen vastavoimana. Journalismikritiikki kuitenkin kohdistuu usein ilmiöiden sijasta henkilöihin. Esimerkiksi Yleisradion toimittaja Jessikka Aro joutui MV-lehdessä ja muilla vastamediasivuistoilla mustamaalauskampanjan kohteeksi venäjäkriittisten juttujen vuoksi. Lokakuussa 2018 Aroa häiriköineet tuomittiin vahingonkorvauksiin sekä vankeusrangaistuksiin Helsingin käräjäoikeudessa. Oikeudenkäynti oli ensimmäinen, joissa puitiin sananvapauden rajoja uusissa puolueellisissa verkkojulkaisuissa.
MV-lehden vanavedessä Suomeen perustettiin myös lukuisia muita puolueellisia julkaisuja, jotka pyrkivät kyseenalaistamaan valtavirtaista journalismia ja haastamaan julkista keskustelua. Puolueellisten julkaisujen kenttä on kirjava ja koska tekijät ovat usein amatöörejä, julkaisujen elinkaari voi joskus jäädä lyhyeksikin. MV-lehden kanssa samoihin aikoihin lanseerattu maahanmuuttovastainen verkkolehti Kansalainen on yhä voimissaan ja islam-kriittisyydestä tunnettu oikeistokonservatiivinen Oikea media on sekin laajentanut repertuaariaan esimerkiksi koronarokotteiden haittojen käsittelyyn sekä ilmastonmuutoksen kriittiseen käsittelyyn. Vasemmistolaisia puolueellisia julkaisuja edustaa esimerkiksi aiemmin verkkolehtenä, nykyään Facebook-ryhmänä ilmestyvä Vastavalkea, jonka kirjoittelussa painottuu voimakas Nato-kritiikki ja lännen narratiivien kyseenalaistaminen. Vuonna 2020 alkaneen koronapandemian jälkeen verkkoon ja sosiaalisen median alustoille perustettiin myös lukuisia virallisia terveyssuosituksia ja koronarokotteita kyseenalaistavia sivustoja ja ryhmiä, kuten esimerkiksi Injektiopiikki tai Kanto-media, joista osa toimii yhä aktiivisesti. Verkkosivustojen lisäksi ideologisten sisältöjen tekijät hyödyntävät lisääntyvästi Youtubea sekä julkaisevat poliittista sisältöä myös podcasteina.
Puolueellisia julkaisuja on tutkittu etenkin Yhdysvalloissa ja todettu, että hätkähdyttävän suuri osa amerikkalaisista elää puolueellisissa kaikukammioissa: he kuluttavat etupäässä mediasisältöjä, jotka vahvistavat heidän omia poliittisia uskomuksiaan ja vinoumiaan. Ihmiset sulkeutuvat samanmielisten mediakupliin, koska ne tarjoavat suojaa monimutkaisessa ja epävakaassa maailmassa. Useimmat poliittiset kysymykset ovat monitahoisia, eikä niitä ole mahdollista ymmärtää hyvien ja pahojen tai ehdottoman oikean ja väärän kehyksessä. Tällaisia pelkistettyjä vastauksia puolueelliset julkaisut kuitenkin tarjoavat.
Puolueelliset mediakuplat radikalisoivat ihmisiä. Kun vasemmistolaisesti ajatteleva ajautuu seuraamaan lähinnä vasemmistolaista ideologiaa ajavia puolueellisia julkaisuja tai mediatoimijoita, hänen asenteensa jyrkkenevät. Samoin käy oikeistolaisessa mediakuplassa: käyttäjän asenteet muuttuvat entistä oikeistolaisemmiksi. Myös käsitykset vastakkaisesta poliittisesta leiristä muuttuvat entistä kielteisemmiksi. Näin yhteiskunnan vastakkainasettelut ja polarisaatio syvenevät.
Puolueellisten julkaisujen kulutus rapauttaa myös luottamusta perinteisen median uutisointiin. Yhdysvaltalaistutkimuksessa pyydettiin vuoden 2018 vaalien yhteydessä käyttäjiä valitsemaan nettiselaimensa aloitussivuksi joko vasemmistoon kallellaan oleva Huffington Post tai konservatiivinen Fox News. Kahdeksan viikon koejakson jälkeen huomattiin, että molemmissa ryhmissä osallistujien asenne journalismiin oli muuttunut selvästi skeptisemmäksi. Tämä asenne oli nähtävissä vielä vuosi kokeeseen osallistumisen jälkeen. Vaikka puolueelliset aloitussivut aluksi lisäsivät sisältöjen kulutusta, pitkällä aikajänteellä ne tekevät lukijoistaan siis epäileviä ja kyynisiä.
2020-luvun poliittisten skandaalien yhteydessä journalismia on toistuvasti kritisoitu puolueelliseksi. Kesällä 2022 pääministeri Sanna Marinin juhlinnan noustessa uutisotsikoihin, Marinin tukijat arvostelivat kärkevästi uutismediaa ajojahdista, naisvihamielisyydestä ja persumyönteisyydestä. Vastaavasti kesällä 2023 ministeri Ville Rydmaniin kohdistuneen mediakohun yhteydessä samoja uutismedioita syytettiin vihervasemmistolaisen agendan ajamisesta. Hostile media ilmiö osin selittää, miksi vastakkaisista poliittista ryhmistä tulevat voivat samanaikaisesti nähdä perinteisen uutismedian puolueellisena ja omille pyrkimyksilleen vahingollisena. Todellisuudessa uutismediaa ohjaa enemmänkin kaupallinen voitontavoittelu. Journalismissa tuotetaan mieluusti kaikkiin poliittisiin toimijoihin liittyviä kohuja, sillä ne herättävät huomiota ja lisäävät klikkauksia.