Keväällä 2016 joukko suomalaisia päätoimittajia julkaisi poikkeuksellisen lausuman, jossa noustiin vastustamaan valemedioiksi kutsuttuja verkkojulkaisuja sekä toimittajiin kohdistuvaa häirintää. Lausumassa todettiin suomalaisen journalismin toimivan luotettavan median puolesta sekä sananvapauden ja demokratian tukipilarina. Tästä saakka journalismissa on asemoitu voimakkaasti valemedioiksi kutsuttuja julkaisuja vastaan ja harhaanjohtavaa tietoa tuottavia julkaisuja on pidetty syyllisinä osin myös journalismiin kohdistuvaan luottamuspulaan.
Julkisen sanan neuvosto osallistui vuonna 2018 journalismin luottamustalkoisiin lanseeraamalla vastuullista journalismia –logon, jonka pyrkimyksenä on korostaa eroa Journalistin ohjeisiin sitoutuneiden medioiden ja valemedioiden välillä. Vastuullista journalismia –sivustolla kerrotaan, että logo auttaa erottamaan rehdin ja rehellisen median epäluotettavasta.
Tässä oppaassa olemme tuoneet esiin, että valemedia on jo terminä ongelmallinen ja sen käytöstä tulisi luopua, eivätkä sepitetyt uutiset ole kuin yksi kapea kärki mediaympäristön sisältösekaannuksessa. Valeuutiset voidaan itse asiassa nähdä eräänlaisena karikatyyrinä tämän ajan mediakulttuurista, jota myös journalismi – tosin hienovaraisemmin – heijastelee.
Sisältösekaannus on monitahoinen ongelma ja myös journalismissa osallistutaan monin paikoin sen tuottamiseen. Sensationalismi, klikkijournalismi, natiivimainonta, näennäistieteestä tehdyt jutut, propagandan alustaksi sortuminen tai esimerkiksi verkkojournalismin virheet ovat tyypillisiä sisältösekaannusta aiheuttavia journalistisia sisältöjä, joiden äärellä mediankäyttäjät ovat usein hämmentyneitä. Sisältösekaannus ilmiönä haastaakin uutismedioita tarkastelemaan kriittisesti paitsi omia myös muiden journalististen medioiden toimintatapoja. Ongelmia ei voi paikallistaa vain journalismin ulkopuolelle.
Myös journalismissa osallistutaan sisältösekaannuksen tuottamiseen.
Itse asiassa tämän tutkimushankkeen yleisötyöpajoihin osallistuvista vain muutamat olivat ennen työpajoja seuranneet vasta- tai vaihtoehtojulkaisuja, kuten esimerkiksi MV-mediaa. Suurin osa heistä oli kuullut MV-mediasta journalistisen median uutisista ja he olivat tietoisia valeuutisista käydystä keskustelusta. Vaikka vain harvoilla oli kokemuksia tämäntyyppisistä julkaisuista, monet heistä suhtautuivat journalismiin ehkä yllättävänkin kriittisesti. Syy journalismikritiikkiin tai mediaan kohdistuvaan epäluottamukseen ei siis kummunnut uusista verkkojulkaisuista vaan journalismista itsestään ja laajemmin verkosta toimintaympäristönä. Tuommekin seuraavaksi esiin työpajoissa esitettyä journalismikritiikkiä ja epäluottamukseen liitettyjä syitä.
Työpajalaisten kritiikin kärki kohdistui yleisösopimuksen murenemiseen: journalistinen media ei heidän mielestään pysty lunastamaan niitä lupauksia, joita se on historiallisen yleisösuhteensa valossa lukijoilleen antanut. Näin ei ole yllättävää, että kritisoitaviksi valikoituivat etenkin ns. laatujournalismia edustavat mediatalot kuten Yleisradio ja Helsingin Sanomat. Näiden medioiden odotettiin edustavan Suomessa korkeatasoista journalismia, johon työpajalaiset yhdistivät hyvin perinteisiä ideaaleja esimerkiksi objektiivisuudesta ja asioiden puolueettomasta käsittelystä. Tähän odotukseen kyseiset mediat eivät monen työpajalaisen mielestä kyenneet vastaamaan.
“Kaikkea pitää epäillä, niin onhan se vähän raskasta. Olisi kiva tietää, että jos luen Ylen uutisia, niin ne on nyt sitten luotettava. [—] Että kun ei jaksaisi aina. Että voisiko joku nyt vaan kertoo asiallisen ja neutraalin ja hyvin toimitetun ja hyvin tarkastetun ja monesta näkökulmasta mietityn (jutun).” (yleisötyöpajaan osallistuja, nainen)
Esitetty kritiikki voi tuntua hämmentävältä siihen nähden, että suomalaisen journalismin luotettavuutta mittaavissa kyselyissä tulokset ovat yleensä olleet mairittelevia. Esimerkiksi vuonna 2017 Taloustutkimuksen tekemässä kyselyssä 80 prosenttia mediankäyttäjistä kertoi luottavansa Yleen joko paljon tai melko paljon. Näissä kyselyissä luottamus pelkistyy kuitenkin usein kyllä tai ei –tyyppiseksi valinnaksi. Kyselyissä ei useinkaan huomioida, että luottamus on monimutkainen sosiaalinen suhde, jonka syntyyn vaikuttavat keskeisesti myös tunteet. Mediankäyttäjä voi samaan aikaan luottaa ja olla luottamatta tiettyyn mediasisältöön tai osiin siitä, sekä kuluttaa niitäkin sisältöjä, joihin ei luota. Lisäksi luottamus voi säröillä, mikä ilmenee kritiikkinä ja epäilynä, mutta ei kuitenkaan tarkoita kokonaisvaltaista epäluottamusta.
Luottamus ei ole kyllä tai ei –tyyppinen kysymys.
Yleisötyöpajoissa Yleisradion ja Helsingin Sanomien nykyistä linjaa kritisoitiin liian kantaaottavaksi. Osa työpajalaisista toi voimakkaasti esiin, että kyseisissä julkaisuissa toimittajat käyttävät välinettään omien tunteidensa, mielipiteidensä ja arvojensa esiintuomiseen tai ääritapauksissa jopa suoranaiseen ajojahtiin toimijoita tai tahoja kohtaan, jotka eivät edusta toimittajan maailmankuvaa tai ajatusmaailmaa. Työpajalaiset kritisoivat toimittajien kantaaottavuutta epäammattimaiseksi toiminnaksi todeten, etteivät nämä “osaa enää vain raportoida”.
Liiallisen kantaaottavuuden tai puolueellisuuden kritiikki kumpusi usein työpajalaisten kertomista konkreettisista juttuesimerkeistä. Eräs työpajalainen nosti esille Helsingin Sanomien alkoholilainsäädännön uudistusta käsittelevän uutisoinnin, jonka hän näki heijastelevan vahvasti lehden “alkoholivastaista agendaa”. Toinen osallistuja käytti esimerkkinä Helsingin Sanomien apulaispormestarin valintaa käsitellyttä uutisointia, jonka hän katsoi suosineen vain varmoja ehdokkaita. Kiinnostava yksityiskohta mediatalojen mahdollisiin agendoihin liittyen oli, että työpajoihin osallistuneet eivät juuri olleet varmoja siitä, ovatko suomalaiset suuret mediatalot puoluepoliittisesti sitoutumattomia.
Työpajalaisten mielipiteet voivat osin heijastella ilmiötä nimeltä hostile media effect. Tutkimuksessa on todettu ihmisten kokevan journalististen median sitä puolueellisempana ja uutisoinnin sitä puutteellisempana, mitä omakohtaisempi tarttumapinta heillä on käsiteltyyn aiheeseen. Eli mediankäyttäjät, joilla on eniten informaatiota ja voimakkaita näkemyksiä itse aiheesta, näkevät journalismin esityksen vinoutuneena. Toisaalta työpajalaisten havainnot ovat sinänsä oikeita, sillä journalismin on myös tutkimuksissa todettu muuttuneen kantaaottavammaksi.
Yleisradion ja Helsingin Sanomien kritiikissä oli kyse myös laatujournalismin viihteellistymisen ja kaupallisuuden kritiikistä. Työpajalaiset moittivat myös iltapäivälehtiä esimerkiksi sensaatiohakuisuudesta ja klikkienkalastelusta, mutta arvioivat niitä kuitenkin erilaisilla kriteereillä kuin laatujournalismina pitämiään julkaisuja. Kyse on siitä, että iltapäivälehtien uutisoinnin odotettiinkin olevan liioittelevaa ja niitä seurattiin tämän odotushorisontin läpi. Vaikka iltapäivälehtien uutiset saattoivat useinkin herättää ärtymystä, klikkienkalastelun ei koettu rikkovan iltapäivälehtien antamaa lupausta, eikä se aiheuttanut samankaltaista pettymystä kuin esimerkiksi tunteita herättämään pyrkivä tai mielipiteellinen sisältö laatujulkaisussa.
Kaupallisen mediaympäristön kritiikki kohdistui myös journalismin tapaan kierrättää toisissa medioissa jo aiemmin julkaistuja juttuja. Tämä supistaa ja yhdenmukaistaa journalismissa esitettyjä näkökulmia. Joidenkin työpajalaisten puheesta oli pääteltävissä, että näkökulmien yhdenmukaisuus saattaa olla syy, miksi jotkut lukijat etsiytyvät vaihtoehtoisten medioiden pariin, vaikka kynnys saattaakin olla aluksi korkea.
“Kaikki nämä valtamediat, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Hesari, Yle, MTV3, kaikissa on tasan samat jutut melkein. Niin kaipaisi semmoista mediaa, että missä olisi jotain eri juttua. Ja silti siihen voisi luottaa, kun ei oikein MV:hen kiinnostaisi edes mennä.” (yleisötyöpajaan osallistuja, mies)
Monien työpajalaisten puhe heijasteli jonkinasteista mediaskeptisyyttä ja kaikenlaisiin mediasisältöihin kohdistuvaa epäilyä, jonka on sanottu olevan tyypillistä verkkoaikakauden mediankäyttäjille. Työpajalaiset ajattelivat myös uutisjournalismin olevan aina jollain tavalla värittynyttä ja rakentuvan rajauksille ja ideologisille valinnoille.
Toisaalta journalismiin kohdistuvaa epäluottamusta olivat lisänneet myös tietyt konkreettiset uutistapahtumat, kuten esimerkiksi parinvuoden takainen ns. Yle-gate kohu, jossa pääministeri Sipilän sanottiin vaikuttaneen Yleisradion Terrafame-uutisointiin.
Yle-gate on varsin poikkeuksellinen esimerkki sikäli, ettei suomalaisessa mediaympäristössä ole perinteisesti harjoitettu toisiin viestimiin kohdistuvaa laajaa journalismikritiikkiä. Yle-gatessa kilpailevat mediat julkaisivat Sipilän ja Yleisradion suhteista monia kriittisiä juttuja haastatellen Yleisradiossa toimivia kollegoitaan. Myös mediayleisölle tapaus oli erityislaatuinen, sillä monissa työpajakeskusteluissa Yle-gateen viitattiin jonkinlaisena käännekohtana tai aikakauden loppuna:
“N2: Tuntuu, että joku viattomuuden aika taisi loppua kyllä Suomessakin siinä kohtaa.
N4: Se oli kyllä anteeksiantamatonta demokratian kannalta.” (yleisötyöpajaan osallistujat, naiset 2 & 4)
Luottamuksen näkökulmasta julkinen journalismikritiikki onkin jossain määrin kalteva pinta. On selvää, että yhteiskunnassa pitäisi olla puitteet mediakritiikille ja uutismedian pitäisi kohdistaa kriittinen katse myös toistensa toimintaan. Kriittiset, kohuja synnyttävät uutiset voivat kuitenkin vahvistaa kansalaisten mielissä käsitystä kähmäisestä tai eliittien talutusnuorassa olevasta uutismediasta, kuten työpajakeskustelujen perusteella oli käynyt Yleisradion tapauksessa. Jotta näin ei kävisi, journalismin pitäisi pystyä kommunikoimaan yleisölle, että mediassa esiin tuotu journalismikritiikki on itse asiassa osoitus omaa toimintaansa avoimesti valvovasta alasta.
On syytä todeta, että tutkimustilanne saattaa osaltaan tuottaa mediakriittistä ja luottamuspulaa heijastelevaa puhetta. Sosiologit Niklas Luhmann ja Anthony Giddens ovat tahoillaan pohtineet luottamussuhteiden rakentumista yhteiskunnassa ja jakaneet luottamuksen hiljaiseen ja arvioivaan luottamukseen. Hiljainen luottamus tarkoittaa passiivista luottamusta järjestelmän tai instituution toimintaan ilman, että luottamus nousisi varsinaisesti edes keskustelun aiheeksi. On selvää, että työpajatilanne kutsui osallistujia pois hiljaisesta tai passiivisesta luottamuksesta kohti arvioivaa luottamusta. Siinä missä hiljainen luottamus ottaa vastaan mediatekstin välittämän kertomuksen miettimättä esimerkiksi sen sisältämiä representaatioita, työpajoissa katse kohdistettiin aktiivisesti tekstien merkityksiin. Työpajatilanteessa korostuu myös rationaalinen arviointi, vaikka käytännössä luottamuksen kokemukseen vaikuttavat suuresti myös tunteet.
Työpajakeskusteluista voi päätellä, että arjessaan mediankäyttäjät kohdistavat tunnettuihin uutismedioihin yhä paljon hiljaista luottamusta. Hiljaiseen luottamukseen kuuluu, että suomalaisten mediatalojen oletetaan pääsääntöisesti toimivan ammattitaitoisella ja uskottavalla tavalla. Toisaalta työpajalaisten hiljainen luottamus piti sisällään myös ison määrän välinpitämättömyyttä: mediankäyttäjät eivät jaksa seurata kaikkea mediasisältöä kriittisesti tai arvioiden. Usein “huono journalismi”, kaupalliset sisällöt tai mediatekstien näkökulmaisuus vain ohitetaan. Ne saattavat ärsyttää, mutta mediankäyttäjä “ei jaksa vetää hernettä nenään” jokaisesta epäkohdasta. Aktiivinen luottamuksen arviointi yleensä käynnistyy, kun aihe tulee riittävän lähelle ja omakohtaiseksi. Kriittinen medialukutaito on näin resurssi, jota yleisö käyttää valikoiden ja usein tunteidensa motivoimana.
Journalistien odotetaan jäsentävän informaatiokaaosta ja koostavan merkityksellisiä kokonaisuuksia.
Hiljainen luottamus on siis eräänlainen valinta, joka tehdään arjen ja oman elämän helpottamiseksi. Osa työpajalaisista koki ajatuksen jatkuvasta kriittisestä mediaseurannasta ja valppaana olemisesta raskaana. Tässä ympäristössä journalismille olisi kysyntää, sillä osallistujat kaipasivat nimenomaan toimittajia olemaan valppaina heidän puolestaan; jäsentämään informaatiokaaosta ja tiedon sirpaleisuutta. Journalismilta toivottiin oleellisen tiedon esille seulomista, kokonaisuuksien koostamista sekä merkitysten rakentamista. Käytännössä toive merkitsi esimerkiksi hyvin monimutkaisten talouteen tai politiikkaan liittyvien keskustelujen jäsentämistä yksinkertaisiksi kokonaisuuksiksi: “Maakuntauudistuksestakin on jauhettu kuinka kauan, mutta en mä tiedä oikeastaan, miten se elämääni vaikuttaa.” Esimerkiksi juuri politiikan uutisointia kritisoitiin suoraviivaisena poliitikkojen sanomisten välittämisenä tai kohujen synnyttämisenä sen sijaan, että journalismi selvittäisi kriittisesti asioiden merkityksiä yleisölle.
Tämä voi tuntua osin paradoksaaliselta toiveelta siihen nähden, että journalismin pyrkimykset pureskeltuihin tulkintoihin ja kontekstoituihin kokonaisuuksiin herättivät joissakin osallistujissa myös epäilyksiä toimitusten piilotetuista agendoista.
Kritiikin ja toiveiden ristiriitaisuutta voi ymmärtää paremmin, kun huomioi millä tavoin työpajalaiset tarkastelivat journalismin onnistumista. Ensinnäkin he arvioivat pääsääntöisesti uutismedian suoritusta lopputuotoksen eli journalistisen jutun perusteella. Työpajalaiset eivät juuri tarkastelleet journalistista prosessia tai työn eettisiä periaatteita journalismin luotettavuuden takeina. Heistä suuri osa oli tietoisia esimerkiksi Journalistin ohjeista, koska niitä oli käsitelty jo kouluopetuksessa, mutta he eivät olleet perillä, miten ne käytännössä säätelevät journalistista työtä. Niinpä he arvioivat esimerkiksi journalismin onnistumista näkemänsä yksittäisen jutun kontekstissa, eivätkä ajatelleet, että journalismin luotettavuus rakentuisi laajemmin työprosessin kautta – tiedonhankintaan, tiedon tarkistamiseen ja virheiden korjausmenettelyyn liittyvien säädösten summana.
Toiseksi työpajalaiset tarkastelivat journalismin onnistumista myös varsin suoraviivaisesti tiedonvälityksen tehtävän kautta. He eivät huomioineet, että journalismilla voisi olla yhteiskunnassa myös vaikkapa sivistyksellisiä tai demokratian kehittämiseen liittyviä tehtäviä. Journalismissa pyritään esimerkiksi edistämään yhdenvertaisuutta ja toisaalta myös kyseenalaistamaan eettisesti kestämättömiä toimintatapoja ja käytäntöjä. Työpajalaiset eivät osanneet mieltää näitä pyrkimyksiä journalismin tehtäviksi ja mahdollisesti tästä syystä tietyt journalistiset valinnat tuntuivat heistä oudoilta tai puolueellisilta.
Esimerkiksi monet työpajalaiset pitivät journalistisen median maahanmuuttouutisointia vinoutuneena: heistä journalismin pyrkimys yhdenvertaisuuden edistämiseen tai rasismin vastustamiseen näyttäytyi uutisoinnin puolueellisuutena – maahanmuuton hyvien puolien korostamisena ja tietoisena vastaäänen tuottamisena maahanmuuttovastaiselle julkiselle puheelle. Yleisön ja journalistien käsitykset journalismin tehtävästä erosivat näin toisistaan:
“Mä haluisin, että saisin sen tiedon suodattamattomana. Hyvät ja pahat jutut. Ja mä saisin itse tehdä ne päätökset. Kun on näitä medioita, jotka selittää maahanmuuttovastaisesti, niin sitten perinteiset mediat on alkanut tehdä sitä, että me otetaan esiin maahanmuutosta pelkästään hyviä puolia. Vaikka se on oma näkemys myös, mutta se vähän ärsyttää, että tuutataan sitä yhtä näkökulmaa.” (yleistyöpajaan osallistunut, mies)
Työpajalaisten tapa arvioida journalismia tiedonvälittäjänä yksittäisen jutun kehyksessä ei lupaa kovin hyvää menestystä esimerkiksi JSN:n Vastuullista journalismia –tyyliselle logokampanjalle. Ensinnäkin kampanja puhuttelee yleisöä journalismin instituutioasemasta käsin ja siihen vedoten – vaikka kansalaisten luottamus nimenomaan instituutioihin on koetuksella. Toiseksi se olettaa yleisön tietävän, millaiseen toimintaan Journalistin ohjeet allekirjoittaneet mediat ovat sitoutuneita ja miten ne näkyvät journalistisessa työssä. Tällaista tietämystä mediayleisöllä ei useinkaan ole. Työpajatilanteessa tuli esiin, että käytännössä mediankäyttäjä arvioi Vastuullista journalismia -logon antamaa lupausta verraten sitä logon vieressä näkyvään yksittäiseen juttuun: onko juuri tämä juttu totuudenmukainen, rehti tai vastuullinen ja teki siitä käsin päätelmiä myös koko uutismediasta.
Työpajoissa käytyjen keskustelujen perusteella näyttäisi siltä, että journalismin yleisösopimus kaipaisi päivittämistä. Journalismin tulisi perustella uudelleen yleisölleen, mihin journalismia tarvitaan ja miten sitä käytännössä tehdään. Tätä voi olla hankala toteuttaa kampanjoilla – se edellyttäisi vuorovaikutusta ja kommunikointia yleisön edustajien kanssa, mikä ei aiempien tutkimusten mukaan ole ollut toimittajille kovinkaan helppoa.
Kiinnostava yksityiskohta vuorovaikutuksen näkökulmasta oli, että työpajoissa vain muutama osallistuja pystyi kysyttäessä nimeämään yhtäkään suomalaista toimittajaa. Osa heistä seurasi sosiaalisessa mediassa tunnettujen politiikkojen tilejä, mutta eivät juurikaan toimittajien sosiaalisen median toimintaa. Toimittajat näyttäytyivät työpajalaisille harmaana ja kasvottomana massana välineensä takana. Luottamustutkimuksessa ihmistenvälisen vuorovaikutuksen on todettu olevan luottamuksen perimmäinen muoto, jonka varaan rakentuu pitkälti myös instituutioihin kohdistettu luottamus. Toimittajien ja yleisön vuorovaikutusta kehittämällä voitaisiin näin todennäköisesti lisätä myös journalismi-instituutiota kohtaan tunnettua luottamusta.
Vaikka monet mediankäyttäjät tuntevat yhä hiljaista luottamusta uutismediaa kohtaan, työpajalaisten mediakritiikki osoittaa, että hiljainen luottamus voi pitää sisällään kytevää tyytymättömyyttä, joka voi aktivoitua epäilyksi tai epäluottamukseksi tietyn uutisaiheen tai tapahtuman seurauksena. Vaikka tyytymättömyys ei vielä ehtisi kasvaa epäluottamukseksi, se voi vaikuttaa varsin nopeastikin esimerkiksi mediankäyttäjän maksuhalukkuuteen.
Hiljaisen luottamuksen varaan tuudittautuminen ei ole kannattavaa sikälikään, että työpajoissa sen sisällä ilmaistu välinpitämätön asenne voi lisääntyä ja kohdistua pahimmillaan journalismin ydinarvoihin, kuten totuudenmukaisuuteen, asti. Työpajoihin osallistuneiden kommenteissa oli viitteitä tällaisesta: ”Se nyt on sitten mulle ihan sen sama, että onko tämä totta vai valetta, että kun tämä kerran voisi olla ainakin totta.”
Työpajalaisten mediakritiikki ei sisällöllisesti ole kovinkaan mullistavaa. Mediayleisö on monissa aiemmissa tutkimuksissa esittänyt esimerkiksi viihteellistymiseen ja kaupallistumiseen liittyvää journalismikritiikkiä. Tätä yleisön esittämää kritiikkiä ei ehkä kuitenkaan ole osattu ottaa riittävän vakavasti. Kritiikin toistuminen tässä ajassa ja kontekstissa on merkillepantavaa. Vaikka työpajoissa käsiteltiin kaikenlaisia mediatekstejä satiiriuutisista natiivimainoksiin, osallistujia eivät niinkään huolettaneet uudet verkkojulkaisut tai vastamediat, vaan journalismin osallistuminen sisältösekaannuksen tuottamiseen ja niiden muutaman uutismedian sisällöt, joita he päivittäin seurasivat.