Mediakasvatus ja medialukutaidon kehittäminen on nostettu keskiöön valeuutisista ja verkon informaatiokaaoksesta käydyssä keskustelussa.
Sisältösekaannuksen selviytymisoppaan keskeinen tavoite on juuri kriittisen medialukutaidon kehittäminen ja valmiuksien tarjoaminen lukijoille erilaisten mediasisältöjen tunnistamiseksi. Olemme tässä oppaassa tuoneet esiin monenlaisia vaikuttamisen ja harhaanjohtavan tiedon tuottamisen tapoja verkkoympäristössä sekä myös vinkkejä, millä tavoin mediankäyttäjä voisi tunnistaa esimerkiksi propagandan, näennäistieteen tai trollisisällöt verkon informaatiovirrasta.
Myös muualla netissä on tarjolla erilaisia vinkki- ja tarkistuslistoja esimerkiksi valeuutisiksi kutsuttujen sisältöjen tunnistamiseksi. Yleensä näissä ohjeissa kehotetaan tarkistamaan sisällön faktojen todenperäisyys ja selvittämään mistä lähteistä tiedot ovat peräisin.
Tässä oppaassa olemme kuitenkin tuoneet esiin, että yhteiskunnassa luottamusta rapauttava sisältösekaannus on monimutkaisempi kysymys kuin sepitetyt valeuutiset. Näin ratkaisutkaan eivät ole yksinkertaisia tai helposti listattavissa. Valeuutisia käsittelevällä sivulla kerroimme syitä, miksi faktantarkistus ei aina ole tehokas keino harhaanjohtavan tiedon torjunnassa. Faktantarkistamisen voimakas korostaminen on jo itsessään ongelmallista, sillä se synnyttää helposti ajatuksen vain yhdestä olemassa olevasta totuudesta.
Puolueellisia julkaisuja käsittelevällä sivulla toimme myös esiin, ettei harhaanjohtamisessa tai poliittisessa vaikuttamisessa tarvita välttämättä valehtelua tai vääriä faktoja. Mediasisältö voi olla faktojen tasolla totta, mutta siitä huolimatta se on tuotettu edistämään tietynlaista maailmankuvaa tai poliittista ideologiaa. Tällaiset sivustot voivat ulkoisesti muistuttaa uskottavia uutislähteitä, joten mediankäyttäjä ei voi useinkaan nopealla silmäilyllä sanoa, millaisesta julkaisusta on kyse.
Totuus-vale – jaottelu on liian kapea lähtökohta sotkuisen mediaympäristön arvioimiseksi.
Lähteiden tarkistaminen voi sekin osoittautua käytännössä hankalaksi. Saman tiedon löytyminen useasta lähteestä ei välttämättä ole osoitus tiedon luotettavuudesta, sillä tiedon levittäjä on voinut rekrytoida esimerkiksi sosiaalisen median verkostonsa levittämään perätöntä väitettä. Lisäksi tiedon alkuperäistä tuottajaa voi olla miltei mahdoton jäljittää lukemattomien linkkien takaa ja sisältöjen levitessä laajalle.
Vaikka faktojen ja lähteiden epäily ja tarkistaminen ovat yksi lähtökohta, josta käsin mediasisällön luotettavuutta voi alkaa tarkastella, ne eivät siis välttämättä vie kovinkaan pitkälle tai rakenna kriittistä ymmärrystä siitä, mistä itse asiassa on kyse.
Sisältösekaannuksen aika ja kriittisen medialukutaidon tavoite haastaakin mediakasvatusta kohdistamaan huomionsa koko medioituneeseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Koska vastaukset eivät useinkaan löydy yksinkertaisesta totuus-vale-jaottelusta, mediasisältöjä tulisi arvioida monesta eri näkökulmasta tunnistaen niiden sisältämiä narratiiveja, ideologioita ja valtakamppailuja.
Karkeasti kriittinen medialukutaito voidaan jakaa neljään eri näkökulmaan:
Tietokriittinen näkökulma on hyvin perinteinen kritiikin ulottuvuus. Siinä arvioidaan mediatekstien totuudenmukaisuutta ja käyttökelpoisuutta. Tietokriittisyys edellyttää taustatietoja median käsittelemästä asiasta. Näin voidaan arvioida onko sisältö värittynyttä, vääristeltyä tai vaikkapa puutteellista.
Merkityksiä purkava kriittisyys kohdistuu representaatioihin eli siihen, millaisia esityksiä mediatekstissä rakennetaan todellisuuden eri puolista. Merkityksiä purkavassa kriittisyydessä analysoidaan esimerkiksi diskursseja tai kuvankäyttöä ottaen huomioon, että kaikki mediaesitykset sisältävät aina arvoasetelmia ja ideologioita. Ideologiat ovat läsnä myös sellaisissa mediateksteissä, jotka tuntuvat itsestään selviltä tai tukevat vallitsevia käsityksiä.
Vuorovaikutuskriittisyys tarkastelee sitä, ketkä medioiden kautta ja medioissa keskustelevat ja pääsevät määrittelemään tiettyä aihetta käsittelevää julkista puhetta. Kyse on valtasuhteiden kritiikistä: valta on heillä, jotka ovat esillä sekä sisältöjen tuottajilla, jotka valitsevat julkiseen keskusteluun osallistujat.
Itsensä tunteva kriittisyys kohdistuu mediankäyttäjään viestin vastaanottajana, lähettäjänä tai välittäjänä. Se pysähtyy analysoimaan millaisia tunteita ja reaktioita mediatekstit herättävät. Monet mediasisällöt pyrkivät vetoamaan tunteisiin – joko tuotteiden tai ideologioiden myymiseksi – joten kriittisessä mediakasvatuksessa tunnetaitojen harjoittelu onkin keskeisellä sijalla. Itsensä tunteva kriittisyys ymmärtää myös, että mediatekstin tulkitsija on aina oman kulttuurisen ja sosiaalisen ympäristönsä tuote – toisesta taustasta tuleva voi tulkita samaa sisältöä eri tavoin.
Kaikkien näiden näkökulmien avulla voidaan arvioida mediaympäristössä esiintyviä vaikuttamispyrkimyksiä ja sellaisenkin mediatekstin luotettavuutta tai harhaanjohtavuutta, jonka lähettäjä tai faktalliset yksityiskohdat jäävät epäselväksi.
Neljä kriittisen medialukutaidon näkökulmaa löytyvät myös seuraavista mediateksteille esitettävistä apukysymyksistä, jotka voivat auttaa erilaisten mediasisältöjen analysoimisessa:
| Mediateksteille esitettäviä kriittisiä kysymyksiä | Huomautuksia ja huomioita |
|---|---|
| Kuka tuotti mediasisällön? Millaiset tahot olivat sen julkaisemisessa osallisina? | Kaikki mediasisällöt ovat konstruktioita. Ne ovat tarinoita, joihin valitaan esitettäviä näkökulmia ja puhujia – vastaavasti toisia näkökulmia jää tarinan ulkopuolelle. Sisältöjen tuottajat valitsevat tarinalle kehyksen omista lähtökohdistaan ja pyrkimyksistään käsin. Journalismissa sisältöjen tuotantotapoja säädellään, mutta tehtyjä säädöksiä myös rikotaan. |
| Millaisia tekniikoita mediasisällössä on käytetty huomion saavuttamiseksi? Miten ja millaisten asioiden yhteydessä pyritään herättämään tunteita? | Niin journalismissa, propagandassa kuin vaikkapa näennäistieteessä käytetään omanlaisiaan tyylikeinoja ja tekniikoita, joilla vastaanottajaan pyritään vaikuttamaan. Usein kyse on tunteisiin vetoamisesta. |
| Mitkä arvot, elämäntavat, ideologiat ja näkökulmat ovat edustettuina mediatekstissä? Mitkä on jätetty ulkopuolelle? Mitkä asiat esitetään normatiivisina tai itsestään selvinä? | Kaikkiin mediasisältöihin on sisäänrakennettu arvoasetelmia ja näkökulmia. Vastaavasti toisenlaisia arvoja on jätetty ulkopuolelle tai ne esitetään negatiivisina. Representaatiot eivät ole arvovapaita. |
| Miksi tämä teksti on tehty ja lähetetty? Kenelle tai millaisille tahoille se näyttää olevan suunnattu? | Mediasisältöjen tuotannossa on usein kaksi keskeistä motivaattoria: taloudellisen hyödyn tavoittelu tai vallan tavoittelu. Esimerkiksi internetissä käyttäjiä ohjataan suunnistamaan tietyllä tavalla kaupallisten intressien edistämiseksi. Teknologiakaan ei ole neutraalia. |
| Kuka tai mitkä tahot mediatekstin tuottamasta narratiivista hyötyvät? | Mediatekstit tulisi tulkita laajasti sosiaalisen, poliittisen ja taloudellisen kontekstin osana. Mikään media ei toimi irrallisena yhteiskunnasta. |
Taulukon esittämät kysymykset voivat auttaa harhaanjohtavien mediatekstien syvällisemmässä ymmärtämisessä ja vaikutuspyrkimysten paikallistamisessa. Niiden pohtiminen kuitenkin edellyttää monipuolisia tietoja koko medioituneesta yhteiskunnasta, sen perusrakenteista ja erilaisista toimijoista – niin politiikan kuin talouden piiristä.
Kyse on kansalaisena toimimisen kannalta välttämättömästä yleissivistyksestä, jonka merkitys sisältösekaannuksen aikana vain kasvaa. Joidenkin tutkimusten mukaan medialukutaito antaa parempia valmiuksia arvioida mediatekstin harhaanjohtavuutta kuin esimerkiksi poliittinen tietous.
Kuitenkin mediasisältöjen kriittinen arviointi ja esimerkiksi pohdinta kuka tietystä mediatekstistä hyötyy, käy vaikeaksi, jos arvioijalla ei ole käsitystä yhteiskunnan perusrakenteista, poliittisen järjestelmän toimintaperiaatteista ja erilaisten toimijoiden mahdollisista intresseistä. Samalla tavalla mediankäyttäjän tulee olla selvillä, millaisia poliittisia aatejärjestelmiä on ylipäänsä olemassa ja millaisia tavoitteita tai ihmiskuvia ne kantavat, jotta hän osaisi paikallistaa mediatekstin välittämiä ideologioita.
Vahvan yleissivistyksen merkitystä korostaa entisestään se, että tulevaisuudessa harhaanjohtavien ja manipuloitujen sisältöjen arvioidaan olevan yhä useammin videoita tai ääninauhoja, joiden erottaminen aidoista on ulkoisin kriteerein vaikeaa. Tällaisen sisällön vastaanottajan tulisi paitsi olla selvillä niistä sisältöjen muokkaamisen tavoista, joita digitaalinen mediaympäristö mahdollistaa, myös osata välittömästi epäillä viestin totuudenmukaisuutta omien taustatietojensa perusteella: kuinka todennäköistä on, että esimerkiksi videolla esiintyvä huippupoliitikko puhuisi nauhan esittämällä tavalla – sopiiko puhe poliittisen puheen perinteeseen, edustaako sen sanoma puhujan ajatusmaailmaa ja miten se suhteutuu meneillään olevaan julkiseen keskusteluun. Arjessa mediasisällön luotettavuutta arvioidaan usein sekunneissa.
Kriittinen medialukutaito edellyttää yhteiskunnan ymmärtämistä, yleissivistystä ja ajattelun taitoa.
Mediakasvatukselle tämä merkitsee murrosta. Sisältösekaannuksen aikana teknologisten alustojen toimintaperiaatteiden tietäminen tai vaikkapa journalismin tekstilajien ja esitystyyppien tunnistaminen eivät riitä kriittisen medialukutaidon perustaksi. Toki monet perinteiset mediakasvatuksen piiriin kuuluvat kysymykset ovat yhä ajankohtaisia ja niiden vastaukset monille tuntemattomia. Esimerkiksi läheskään kaikki mediankäyttäjät eivät osaa yhäkään erottaa toimittajan kirjoittamaa kolumnia journalistisesta jutusta tai tiedä, että algoritmit vaikuttavat jokaisen verkonkäyttäjän hakukonetuloksiin.
Jo ennestään poikkitieteellisenä alana mediakasvatusta haastetaan kuitenkin yhä kattavampaan yhteiskunnalliseen otteeseen, huomioimaan epätasa-arvoisia rakenteita sekä yhteiskunnallisen toiminnan reunaehtoja ja rajoituksia.
Toisaalta murroksessa on myös lohdullisia elementtejä. Esimerkiksi opettajien ei tarvitse ajatella mediakasvatusta vain jatkuvana kilpajuoksuna yhä uusia sosiaalisen median palveluita vastaan. Teknologisen osaamisen lisäksi kriittinen medialukutaito rakentuu monille muille vahvoille taidoille ja eri oppiaineissa omaksutuille tiedoille. Mediakasvatus onkin äidinkielen tai luovien aineiden lisäksi myös yhteiskunnallisten aineiden opetukseen luontevasti nivottava näkökulma.
Huolestuttavaa medialukutaidon näkökulmasta on se, että esimerkiksi perinteinen lukutaito on monilla suomalaisilla nuorilla niin huonoa, että heillä on vaikeuksia ymmärtää esimerkiksi viranomaistekstejä. Heikko lukutaito uhkaa syrjäyttää nuoren jatko-opiskeluista ja haitata hänen arkeaan. Kehnon lukutaidon varaan on miltei mahdoton rakentaa myöskään nyansseja tunnistavaa kriittistä medialukutaitoa.
Mediakasvatuksen tulevaisuutta pohdittaessa, on hyvä vielä miettiä sen rajoitteita ja jopa mediakasvatukseen mahdollisesti liittyviä ongelmia.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa mediakasvatukselle asetetaan usein ylimitoitettuja toiveita. Ei ole realistista ajatella, että mediakasvatus tai kriittinenkään medialukutaito olisi ratkaisu kaikkiin nykyisiin mediaympäristön haasteisiin.
Mediankäyttäjät eivät hakeudu vaihtoehtoisten tai kyseenalaisten mediasisältöjen pariin vain siksi, että he eivät erottaisi niitä esimerkiksi journalistista sisällöistä. He eivät välttämättä halua tulla “kasvatetuiksi”, vaan tekevät tietoisesti valtavirtaa kyseenalaistavia ideologisia ja poliittisia valintoja, joihin nettiympäristö antaa heille mahdollisuuden. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltäminen tai ääriliikkeiden kannattaminen eivät ole välttämättä lainkaan medialukutaitoon liittyviä kysymyksiä. Politiikan tutkijat Johanna Vuorelma ja Paul-Erik Korvela sanovat kirjassa Puhun niin totta kuin osaan – politiikka faktojen jälkeen, että elämme tällä hetkellä sotkuisten ideologioiden paluun aikakautta. Ihmiset ovat poliittisesti aktiivisia ja haastavat monia länsimaisen demokratian perinteisiä arvoja ja toimintatapoja. Tähän heitä motivoi esimerkiksi eriarvoisuuden kasvu länsimaisissa yhteiskunnissa.
Yhdysvaltalainen mediatutkija danah boyd kirjoittaa, että usein mediakasvatuksen odotetaankin ratkaisevan yksinkertaisella tavalla hyvin monimutkaisia yhteiskunnallisia ongelmia, jotka ovat luonteeltaan poliittisia. Tämä näkyy selvästi Yhdysvaltojen kaltaisessa voimakkaasti kahtiajakautuneessa yhteiskunnassa.
Kriittinen medialukutaito auttaa ymmärtämään toisinajattelevien tapaa ajatella.
Boydin mukaan Yhdysvalloissa etenkin liberaalit penäävät mediakasvattajia opastamaan kansalaisia niin propagandan kuin valeuutisten tunnistamisessa. Tosiasiassa liberaalit toivovat mediakasvatuksen muuttavan kansalaisten suhtautumisen arvokonservatiivisiin mediasisältöihin kriittiseksi tai torjuvaksi. Tällaisen yhteiskunnallisen kahtiajakautumisen tyhjentäväksi ratkaisijaksi mediakasvatuksesta ei ole, vaikkakin sen avulla voidaan osaltaan tehdä yhteiskunnan polarisaatiota näkyväksi.
Kahtiajakautuneessa yhteiskunnassa ihmiset eivät arvioi mediatekstejä välttämättä niiden sisältöjen perusteella, vaan hyväksyvät omasta viiteryhmästään tulevat sisällöt ja hylkäävät toisen leirin viestit. Omasta ryhmästä tulevia viestejä saatetaan jakaa, vaikka niiden sisältö tiedettäisiin virheelliseksi. Esimerkiksi vastakkaiseen leiriin kuuluvaa poliitikkoa käsittelevällä harhaanjohtavalla viestillä tai meemikuvalla halutaan ensisijaisesti kertoa omista tunteista tai asenteista toisinajattelevia kohtaan. Vastakkainasettelun kontekstissa faktat ovat joskus toissijaisia.
Tällaista kahtiajakoa on näkyvissä Suomessakin etenkin tiettyihin tulehtuneisiin kysymyksiin liittyvässä julkisessa keskustelussa. Maahanmuuttokeskustelu on tästä hyvä esimerkki. Tällaisen vastakkainasettelun purkamisessa itsensä tuntevasta kriittisestä medialukutaidosta voisi olla apua. Siihen liittyen olisi hyvä pohtia, keitä me esimerkiksi pidämme tiedollisina auktoriteetteinamme ja miksi. Millaisiin henkilöihin tai tahoihin luotamme ja kenet torjumme?
Kriittinen medialukutaito auttaa ymmärtämään myös toisinajattelevien tapaa hahmottaa maailmaa ja poimimaan heidän paristaan jopa kannatettavia ideoita, ja kuitenkin säilyttämään samaan aikaan omat ajatuksensa kirkkaina. Tällainen toisen ajatusten tarkka kuuntelu on itse asiassa tuttua väittelyn perinteestä: toisen ymmärtäminen on tärkeää, jotta voisi hioa oman argumenttinsa mahdollisimman teräväksi.
Mediakasvatuksesta puhutaan yleensä ratkaisuna, mutta hyvin harvoin – jos koskaan – siitä puhutaan ongelmana. Mediakasvatuksen peräänkuuluttama kriittinen asenne ja yksilön vastuu voivat kuitenkin olla yksi nykyisen mediaympäristön sisältösekaannuksen taustalla olevista syistä. Mediakasvatuksen ytimessä on ajatus yksilöstä, joka omien valmiuksiensa ja kykyjensä perusteella arvioi kriittisesti mediasisältöjä. Myös tässä oppaassa olemme toistuvasti puhuneet kriittisen arvioinnin merkityksestä ja tuoneet esiin, että kaikki mediasisällöt ovat ideologioita sisältäviä konstruktioita.
danah boydin mukaan voimakkaasti toisteltu kriittisyyden ideaali voi kuitenkin lyödä niin mediakasvattajia kuin koko yhteiskuntaa kasvoille. Nimittäin monet verkon vaihtoehtoisiin tietolähteisiin uppoutuneet kokevat edustavansa juuri kriittistä ja medialukutaitoista yleisöä. He ovat ehkä jo koulussa oppineet, että mediasisältöihin tulee suhtautua epäillen ja arvioida niiden luotettavuutta. Kun he sitten verkossa tutustuvat sivustoon, joka kehottaa kyseenalaistamaan esimerkiksi vallitsevan historiankirjoituksen, he kokevat tekevänsä juuri niin kuin heitä on opetettu.
Mediakasvatus voi synnyttää yliluottamusharhan omiin kykyihin.
Itse asiassa monet kyseenalaista tietoa tuottavat nettisivut houkuttelevat lukijoita juuri kriittisyyteen vetoamalla: ne kehottavat avoimesti epäilemään ja kysymään hankalia kysymyksiä, joihin journalismista tai julkisesta keskustelusta ei näytä löytyvän vastauksia.
Mediakasvatus saattaa myös synnyttää vaihtoehtoisten tietolähteiden pariin hakeutuville liiallistakin luottamusta omaan medialukutaitoon. Yleensähän ihmiset arvioivat itse erottavansa esimerkiksi harhaanjohtavat sisällöt, vaikka pitävät samaan aikaan todennäköisenä, että ne vaikuttavat muihin.
Ihmiset näyttävät omaksuneen verrattain hyvin kriittisyyden ideaalin, mutta arjessa kriittisyys supistuu helposti kaikenlaisten mediasisältöjen epäilemiseksi ja kriittisyyteen vetoamalla voidaan siis myös kylvää epäluuloa journalistista mediaa ja poliittista järjestelmää kohtaan.
Miten mediakasvattajien tulisi tähän paradoksiin suhtautua? Mediakasvatuksen tehtävänä on tietenkin jakaa tietoutta siitä, miten informaatiota käytetään verkossa – myös vihamielisen – vaikuttamisen välineenä sekä syventää ihmisten käsitystä kriittisestä medialukutaidosta. Kriittisyys ei tarkoita kielteisyyttä, velttoa kyynisyyttä tai vainoharhaista kaiken epäilemistä. Mediakasvatusta eivät tarvitse vain lapset ja nuoret, vaan myös aikuisväestön mediakasvatukseen tulisi panostaa ja sille etsiä sopivia puitteita.
Vaikka olemme tässäkin oppaassa keskittyneet nimenomaan mediaympäristöön ja harhaanjohtavan tiedon tuottamisen tapoihin, sisältösekaannuksen ajassa ehkä kaikkein tärkein kriittisen medialukutaidon valmius on itsekriittisyys – realistinen käsitys omista kyvyistä ja puutteista. Mediankäyttäjille tulisi antaa valmiuksia ihmisen mielen ja omien reaktioidensa ymmärtämiseen, sekä tietoa esimerkiksi siitä, miten ihmisen aivot pyrkivät täydentämään mediateksteistä puuttuvaa informaatiota omasta maailmankuvasta tai kokemuksista nousevilla oletuksilla. Itsetuntemuksen perustassa ovat tunnetaidot, joiden harjoittelu alkaa omien kokemusten itsereflektiivisestä ja mahdollisimman rehellisestä erittelystä. Tunnetaitoihin kuuluvat empatia ja eläytyminen, mutta myös kyky ottaa etäisyyttä tunteista.
Etäisyyttä mediatekstistä ja sen herättämistä tunteista voi harjoitella esimerkiksi tarkastelemalla mediasisältöä pienissä osissa; katsomalla vain tekstiä ja ohittamalla kuvat ja videot. Etäisyyttä tuottaa myös mediasisällön pohtiminen aivan toisenlaisessa kontekstissa kuin missä se on alun perin esitetty. Tällaiset harjoitukset vahvistavat kognitiota ja samalla auttavat mediankäyttäjää tunnistamaan omia rajoitteitaan.
On myös tärkeää, ettei kriittistä medialukutaitoa tarkastella vain haitallisilta mediasisällöiltä suojautumisen kehyksessä, sillä se vahvistaa helposti kokonaisvaltaista epäluottamuksen tunnetta. Samalla kun kriittisen medialukutaidon omaava käyttäjä oppii tunnistamaan omia rajoitteitaan, hän oppii myös vahvuuksistaan ja mahdollisuuksistaan toimia mediaympäristössä ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.